lauantai 10. toukokuuta 2014

Parrakas nainen

Karvankasvu on sukupuolista, etnistä ja yksilöllistä. Siihen, missä kohtaa kehoa ihokarvat saavat näkyä, vaikuttaa mm. kulttuuri, uskonto, perinteet ja muoti. Miehet ovat yleensä naisia karvaisempia, ja sen vuoksi meille karvoitus on sallitumpaa. Etenkin naamakarvoituksen osalta.

Meikkaaminen taas koetaan enemmän naisten jutuksi. Sana kosmetiikka juontuu kreikan sanasta kosmos, joka tarkoittaa maailmaa, mutta myös koristeita. Kai partakin voi olla naaman koristus, ehkä siis meikkaamisen ja parran voi rinnastaa.

Parrakkaita naisia on tähän saakka voinut bongata lähinnä sirkuksissa. Korkean teltan suojissa on esitelty aikansa kummajaisia, kuten raajarikkoja ja lyhytkasvuisia. Onneksi tieto on lisännyt suvaitsevaisuutta, ja poikkeamat ihmisten ulkomuodossa eivät ole enää mikään erityinen ihmettelyn syy.

Tai ei pitäisi olla. Miksi siis Itävallan euroviisuedustaja Conchita Wurst herättää niin paljon tunteita? Hänessähän vain yhdistyy kauniisti meikattu nainen ja siististi trimmattu parta! Transsukupuolisuuden ei pitäisi olla enää mikään tabu. Draq-queenit ovat olleet viihdetaivaan tähtiä jo pitkään. Ulkonäköön panostava metroseksuaali on enemmänkin normi kuin poikkeus.

Yksi tunnetuimmista ulkonäkönormien rikkojista oli taidemaalari Frida Kahlo, joka antoi piut paut perinteiselle kauneuskäsitykselle. Taiteilijuus antanee, ainakin muiden silmissä, pientä helpotusta poiketa normeista. Tärkeintä on kuitenkin vanhempien ja läheisten tuki; Conchita Wurstin isä sanoo tukevansa lastaan sataprosenttisesti.

En tunne Conchitan taustoja, mutta jos kyseessä on oman sisimpäänsä paljastaminen kymmenille miljoonille tv- katsojille, teko vaatii luonnetta. Suvaisevaisuudestaan tunnetut Eurovision-laulukilpailut tarjoavat siihen hyvän areenan. Ja vaikka artistin ulkonäkö olisi stailattu pelkästään kalastamaan ääniä, mitä sitten, niin tekevät kaikki muutkin.

Mutta kyllä Conchita Wurstin ulkonäkö minutkin saa hämmennyksen valtaan. Kaikilla on jonkinlaisia ulkonäköön liittyviä odotusarvoja ja stereotypioita.Tässä kohtaa tulee kiire korostaa, etten itse tunne halua meikata enkä pukeutua naisten vaatteisiin. Mutta en tunne myöskään halua kieltää Conchitaa niin tekemästä. Go sister!

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Milloin lapselle tietokone?

Pitäisikö 9-vuotiaalla olla oma tietokone? Kesällä vietettävien synttäreiden lahjalistalla on vain yksi toive. On ollut jo aika pitkään. Koneita toki meilläkin lapset käyttävät, mutta perheemme tietokoneet ovat 'virallisesti' meidän vanhempien. Näin toimien voimme ainakin kuvitella hallinnoivamme lastemme ruutuaikaa.

En ole koskaan vastustanut teknisiä laitteita tai uusia järjestelmiä. Pikemminkin päinvastoin, wlanit ja blu-ray:t ovat löytäneet kotiimme melko pian markkinoille ilmestymisensä jälkeen. En silti ole pioneerikuluttaja, saati visionääri. Panostan asioihin vasta kun tiedän, uskon niiden toimivan. Valtaosa meistä kuuluu tähän suureen loppukäyttäjien heimoon

Itse aloitin tietotekniikan haltuunoton liukuvasti 1990-luvun puolivälin jälkeen. Alkuun homma toimi kierrätyskoneiden varassa. Ekan, oman myllyni hankin 1998. Panostuksen perusteena oli opiskelut ja internetin yleistyminen. Samana vuonna perustettiin nykyisen työpaikkani, Yle Puheen, edeltäjä Radio Peili. Autuaan tietämättömänä radiotoiminnan opiskelija harjoitteli myös vapaa-ajallaan niitä taitoja, jotka ovat nykyään työssäni välttämättömiä.

Uuden tekniikan hitaassa leviämisessä ei ole aina kyse vastustamisesta, vaan siitä, ettei näe uusien laitteiden tai järjestelmien hyötyjä. Tai ne kuviteltavissa olevat hyödyt eivät ylitä uusien laitteiden hankintahintaa ja/tai omaksumisen vaivannäköä. Aikoinaan netin hyödyt antoivat minulle syyn korvata sähkökirjoituskone tietokoneella. Mutta muistan miettineeni, kannattaako! 

En usko, että jokaisesta uudesta kotkotuksesta tarvitsee innostua. Mutta ne uudistukset, jotka koskevat esimerkiksi tietotekniikkaa, sekä ihmisten verkostoitumista, pitäisi kohdata ennakkoluulottomasti. Toki minäkin pelkään, että lastemme elämä muuttuu aivan liikaa virtuaaliseksi. Ruutuun tuijottelu tuhoaa neuronit, yleiskunnon ja aidot ihmissuhteet.

Omalla näköalattomuudella tulee perusteltua monia päätöksiä, yleensä kielteisiä. Tervettä järkeä korostetaan ja uusia tutkimustuloksia liiasta ruutuun tuijottelusta julkistetaan samaan aikaan kun maamme kouluissa pohditaan henkilökohtaisen tietokoneen jakamista kaikille oppilaille. Kuka tietää, onko homma pitkällä tähtäimellä hyvä vai huono?


Me omaksumme tietotekniikkaa aikuisina. Vanhempamme opettelevat sitä vanhoina, mutta lapsemme  lapsina. Ja eron kyllä huomaa. Jälleen kerran on laitettava hyödyt ja haitat puntariin. Uskon vakaasti, että tietokoneita isomman ongelman muodostaa niiden puuttuminen. 9-vuotias tulee saamaan tablettinsa.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Nariseva porras

Kotimme toiseksi ylin porras narisee. Puutalossa tietysti normaalia, mutta uudehkossa talossa se on meitä pienesti vaivannut. Pitkään suunnittelin korjaavani narahtelijan, mutta jotenkin se on jäänyt. Onko porras jäänyt korjaamatta - kuten yleensä - saamattomuutta, vai piileekö taustalla muukin syy?

Maailma ympärillämme muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi. Elinympäristömme kompleksisuus, joskus jopa kaoottisuus, vaikuttaa osaan ihmisistä niin, että kodin merkitys kasvaa entisestään. Kuulun heihin. Koti on kaltaisilleni ihmisille turvasatama, jossa voi - jos nyt ei pakoilla pahaa maailmaa - niin ainakin tuntea hallitsevansa asioita, olevansa ohjaksissa.

Tulevaisuuden asumista tutkivat ennustavat, että 'kotiin panostajien' lisäksi kasvaa nukkumispaikkana kotiaan pitävien ihmisten määrä. Tarvittaessa kotia voidaan laajentaa seinien ulkopuolelle: taloyhtiön yhteisiin tiloihin, terasseille ja jopa puistoihin. Tulevaisuuden taloyhtiöt ovat melko erinäköisiä kokonaisuuksia kuin mihin olemme tottuneet.

Itse olen aina asunut vähän paremmin kuin minulla olisi ollut varaa. Olen panostanut kotiin ja säästänyt muualta: vaatteista, varusteista ja matkoista. Omakotiasumiseen liittyy sellaisia kuluja (ja töitä), jotka puuttuvat osakeasumisesta. Järkevää tai ei, se erotus on se summa, jonka maksamme haluamastamme asumismuodosta.

Vaikka meillä on uudehko talo, ikävöimme joskus vanhan rintamamiestalomme kodikkuutta ja tunnelmaa. Siellä ei narissut vain yksi vaan kaikki askelmat, kaikki askeleet. Sillä onhan niin, että asunnosta tulee koti elämällä. Ja elämiseen kuuluu pienet narinat, joskus vähän isommatkin. Ehkä siksi porras on jäänyt korjaamatta.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Lapsityövoimaa

Pidettiin perheneuvottelu aiheesta kotityöt. Aloite tuli tällä kertaa lasten puolelta: "Mitä sellaisia kotitöitä on olemassa, joista voisi saada palkkaa"? Toki olimme itsekin asiaa pohtineet, koululaistemme valmiudet ovat selvästi isommat kuin meidän vaatimuksemme. Sitä paitsi, lasten kasvaessa kotihommat ehkä muuttuvat mutta eivät vähene.

Tiedän perheitä, joissa lapsilta ei vaadita juuri mitään. Sitten on tasa-arvosia tapauksia, joissa kaikki yritetään hoitaa yhdessä tuumin. Onpa sellaisiakin, joissa kaikki kotityöt on hinnoiteltu. Onkohan tällaisten perheiden lapset tulevaisuudessa palveluyhteiskunnan ydinkäyttäjiä: kotityöt hoidetaan ostopalveluina?

Oma periaatteemme lienee yleismaailmallinen: normihommista ei makseta. Astianpesukoneen tyhjennys ja täyttö, roskien vienti, oman huoneen siivous ja imurointi, maidon hakeminen lähikaupasta, ruoan laittoon osallistuminen... kaikkiin näihin töihin on kaikilla perheenjäsenillä velvollisuus osallistua.

Mutta koska emme maksa lapsillemme viikkorahaa, ja käteisen käyttöäkin pitäisi kai opetella, niin jostakin päätimme maksaa. Lopulta palkallisiin kotihommiin päätyi kolme eri työtä: 1) Saunan ja kylpyhuoneen pesu, 2) nurmikon leikkuu ja 3) lumityöt. Lisäksi kaikki erilliset hommat, kuten puusavotta tai aidan maalaus voidaan tarvittaessa laskea korvausperusteiseksi toiminnaksi.

Olemme vaimoni kanssa saaneet kohtuulliset valmiudet kotoa. Muistan hyvin, etteivät kotityöt olleet aina herkkua, monet riidat niistä vanhempien kanssa käytiin. Tärkeitä muistoja, niiden avulla kestää paremmin omien lasten kiukuttelun samasta aiheesta. Toki toivon myös oman kiitollisuuteni periytyvän.

Juuri nyt ei lastemme käteisvarannot paljoa kartu. Lunta ei riitä luotavaksi, eikä nurmikkoakaan ihan vielä leikattavaksi. Sen sijaan on todettava, ettei kukaan sauno niin puhtaassa saunassa kuin me - parhaina päivinä kahdesti puunatussa.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Jotakin on muuttumassa

Negatiivisuus on meillä verissä, sanotaan. Historian saatossa meitä ovat koetelleet sodat, sorrot ja nälänhädät. Vaikka hätämme on hävinnyt, tai ainakin merkittävästi vähentynyt, samat negaatiot tuntuvat hallitsevan tietoisuuttamme. Maailmakuvaamme muokkaavat viestimet ovat keskittyneet monenlaisten inhimillisten ja taloudellisten uhkakuvien esittämiseen.

Osa negatiivisuudestamme perustuu evoluutioon: historian saatossa luonnonvalinta on suosinut pessimistejä. Liian optimistiset yksilöt ovat päätyneet petojen suihin, kuten psykoterapeutti Arto Pietikäinen on käyttäytymistämme selittänyt. 'Pessimisti ei pety' on edelleen paljon käytetty slogan.

Sananvapauden nimissä oman mielipiteen lausuminen on luvallista, monesti jopa suotavaa, mutta tarvitseeko sen lähtökohtaisesti olla negatiivista? Valittaminen on myös yhteisöllinen kokemus. Meillä on tarve kuulua joukkoon. Saman mielisyys on yksi hyväksynnän hakemisen muoto. Sitä paitsi moittimalla muita, on voinut ylentää itsensä

Moittiminen on helpompaa kuin kehuminen. Epäkohtia on helpompaa löytää kuin asioiden ja ihmisten hyviä puolia. 'Ei' on helpompi sanoa kuin 'kyllä'. Epäily on helpompaa kuin luottamus. 'Minä' on helpompi sanoa kuin 'me'. Unohtaminen on helpompaa kuin muistaminen. Välinpitämättömyys on helpompaa kuin välittäminen. Vai onko sittenkään?

Viime aikoina ilmassa on ollut myös toisenlaisia signaaleja. Positiivisempi ilmapiiri on vallannut alaa. Kannustus ja kehu eivät ole enää niin harvinaisia kuin aikaisemmin. Miten se vanha viisaus menikään? "Emme ehkä voi vaikuttaa itse asioihin, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtaudumme". Joko käyskentely murheenlaaksossa alkaa riittää?

Useampikin päättäjä ja vaikuttaja on ottanut kantaa positiivisemman ajattelun puolesta. Heitä tuskin voi kiittää aiheen keksimisestä, mutta hyvästä vainusta kuitenkin. Ehkä olemme kansakuntana saavuttamassa sen iän, että omanarvontuntomme kestää myös kaverin kehaisun. Ehkä suomalaisella hyvinvoinnilla on jo sen verran mittaa, että se alkaa vaikuttamaan suhtautumistapaamme. Ja onko syillä niin väliä, pääasia, että jotakin on muuttumassa.

torstai 6. helmikuuta 2014

Sotshi, sinappi ja sisu

Haastattelin Suomalaisen Työn Liiton toimaria Tero Lausalaa. Valmistautuessamme kuuntelimme Sotshin olympialaisten lumilautailun karsintaa, jossa suomalaislaskijat pitivät hauskaa, finaalipaikan paikan arvoisesti. Sinivalkoisissa tunnelmissa oli mukavaa lähteä keskustelemaan suomalaisesta työstä ja osaamisesta.

Heti haastattelun kärkeen Tero Lausala kertoi konkreettisen esimerkin kulutustottumuksiemme vaikutuksista: Jos kaikki suomalaiset käyttäisivät 10 euroa kuukaudessa enemmän kotimaisiin tuotteisiin ja palveluihin, se loisi vuositasolla maahamme kymmenentuhatta työpaikkaa lisää. Melko paljon. Melko vähällä.

Yritän suhtautua kriittisesti kokonaiskulutuksen lisäämiseen, ja koko jatkuvan kasvun malliin. Kulutuksen kasvattamisen sijaan voisimme tarkentaa nykyisen kulutuksen kohdentamista. Vähittäismyynnissä vaikuttavat myös kauppojen valikoimat, esillepano ja painotukset. 

Tero Lausala kertoi matkastaan Pohjois-Italiassa, jossa useimmissa puodeissa ja tavernoissa ei ollut tarjolla muuta kuin paikallisia tuotteita. Pohjois-Amerikassa on herätty pelastamaan Detroitia ostamalla kaupungin tehtaiden autoja. Myös espanjalaiset ovat hokanneet ratkaisun talouskurimukseensa: suositaan oman maan tuotteita.

Kun Turun Sinapin valmistus siirtyi Ruotsiin, sinapin Turussa säilyttämisen puolesta syntyi kansanliike Pro Sinappi. Tuotanto ja työpaikat säilyivät Suomessa ja nyt markkinoilla menestyy entistä ehompi tuote. Pro-etuliitteellä olisi käyttöä tässä maassa laajemminkin. Kuten hyvällä tuotteella ja rohkealla markkinoinnilla kotimaan ulkopuolella.

Ehkä mekin tarvitsisimme ripauksen kansallista ylpeyttä, että uskaltaisimme liputtaa äänekkäämmin suomalaisuuden puolesta. Tuotteemme ja palvelumme eivät häviä laadussa kenellekään, mutta meillä ei ole ollut tapana elvistellä. Ehkä meidän ei tarvitsekaan, hoidetaan homma kuten lumilautailijat, pidetään hauskaa ja uskotaan itseemme. Joku päivä ollaan maailman parhaita. Tai siis, mehän ollaan jo.