sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Milloin lapselle tietokone?

Pitäisikö 9-vuotiaalla olla oma tietokone? Kesällä vietettävien synttäreiden lahjalistalla on vain yksi toive. On ollut jo aika pitkään. Koneita toki meilläkin lapset käyttävät, mutta perheemme tietokoneet ovat 'virallisesti' meidän vanhempien. Näin toimien voimme ainakin kuvitella hallinnoivamme lastemme ruutuaikaa.

En ole koskaan vastustanut teknisiä laitteita tai uusia järjestelmiä. Pikemminkin päinvastoin, wlanit ja blu-ray:t ovat löytäneet kotiimme melko pian markkinoille ilmestymisensä jälkeen. En silti ole pioneerikuluttaja, saati visionääri. Panostan asioihin vasta kun tiedän, uskon niiden toimivan. Valtaosa meistä kuuluu tähän suureen loppukäyttäjien heimoon

Itse aloitin tietotekniikan haltuunoton liukuvasti 1990-luvun puolivälin jälkeen. Alkuun homma toimi kierrätyskoneiden varassa. Ekan, oman myllyni hankin 1998. Panostuksen perusteena oli opiskelut ja internetin yleistyminen. Samana vuonna perustettiin nykyisen työpaikkani, Yle Puheen, edeltäjä Radio Peili. Autuaan tietämättömänä radiotoiminnan opiskelija harjoitteli myös vapaa-ajallaan niitä taitoja, jotka ovat nykyään työssäni välttämättömiä.

Uuden tekniikan hitaassa leviämisessä ei ole aina kyse vastustamisesta, vaan siitä, ettei näe uusien laitteiden tai järjestelmien hyötyjä. Tai ne kuviteltavissa olevat hyödyt eivät ylitä uusien laitteiden hankintahintaa ja/tai omaksumisen vaivannäköä. Aikoinaan netin hyödyt antoivat minulle syyn korvata sähkökirjoituskone tietokoneella. Mutta muistan miettineeni, kannattaako! 

En usko, että jokaisesta uudesta kotkotuksesta tarvitsee innostua. Mutta ne uudistukset, jotka koskevat esimerkiksi tietotekniikkaa, sekä ihmisten verkostoitumista, pitäisi kohdata ennakkoluulottomasti. Toki minäkin pelkään, että lastemme elämä muuttuu aivan liikaa virtuaaliseksi. Ruutuun tuijottelu tuhoaa neuronit, yleiskunnon ja aidot ihmissuhteet.

Omalla näköalattomuudella tulee perusteltua monia päätöksiä, yleensä kielteisiä. Tervettä järkeä korostetaan ja uusia tutkimustuloksia liiasta ruutuun tuijottelusta julkistetaan samaan aikaan kun maamme kouluissa pohditaan henkilökohtaisen tietokoneen jakamista kaikille oppilaille. Kuka tietää, onko homma pitkällä tähtäimellä hyvä vai huono?


Me omaksumme tietotekniikkaa aikuisina. Vanhempamme opettelevat sitä vanhoina, mutta lapsemme  lapsina. Ja eron kyllä huomaa. Jälleen kerran on laitettava hyödyt ja haitat puntariin. Uskon vakaasti, että tietokoneita isomman ongelman muodostaa niiden puuttuminen. 9-vuotias tulee saamaan tablettinsa.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Nariseva porras

Kotimme toiseksi ylin porras narisee. Puutalossa tietysti normaalia, mutta uudehkossa talossa se on meitä pienesti vaivannut. Pitkään suunnittelin korjaavani narahtelijan, mutta jotenkin se on jäänyt. Onko porras jäänyt korjaamatta - kuten yleensä - saamattomuutta, vai piileekö taustalla muukin syy?

Maailma ympärillämme muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi. Elinympäristömme kompleksisuus, joskus jopa kaoottisuus, vaikuttaa osaan ihmisistä niin, että kodin merkitys kasvaa entisestään. Kuulun heihin. Koti on kaltaisilleni ihmisille turvasatama, jossa voi - jos nyt ei pakoilla pahaa maailmaa - niin ainakin tuntea hallitsevansa asioita, olevansa ohjaksissa.

Tulevaisuuden asumista tutkivat ennustavat, että 'kotiin panostajien' lisäksi kasvaa nukkumispaikkana kotiaan pitävien ihmisten määrä. Tarvittaessa kotia voidaan laajentaa seinien ulkopuolelle: taloyhtiön yhteisiin tiloihin, terasseille ja jopa puistoihin. Tulevaisuuden taloyhtiöt ovat melko erinäköisiä kokonaisuuksia kuin mihin olemme tottuneet.

Itse olen aina asunut vähän paremmin kuin minulla olisi ollut varaa. Olen panostanut kotiin ja säästänyt muualta: vaatteista, varusteista ja matkoista. Omakotiasumiseen liittyy sellaisia kuluja (ja töitä), jotka puuttuvat osakeasumisesta. Järkevää tai ei, se erotus on se summa, jonka maksamme haluamastamme asumismuodosta.

Vaikka meillä on uudehko talo, ikävöimme joskus vanhan rintamamiestalomme kodikkuutta ja tunnelmaa. Siellä ei narissut vain yksi vaan kaikki askelmat, kaikki askeleet. Sillä onhan niin, että asunnosta tulee koti elämällä. Ja elämiseen kuuluu pienet narinat, joskus vähän isommatkin. Ehkä siksi porras on jäänyt korjaamatta.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Lapsityövoimaa

Pidettiin perheneuvottelu aiheesta kotityöt. Aloite tuli tällä kertaa lasten puolelta: "Mitä sellaisia kotitöitä on olemassa, joista voisi saada palkkaa"? Toki olimme itsekin asiaa pohtineet, koululaistemme valmiudet ovat selvästi isommat kuin meidän vaatimuksemme. Sitä paitsi, lasten kasvaessa kotihommat ehkä muuttuvat mutta eivät vähene.

Tiedän perheitä, joissa lapsilta ei vaadita juuri mitään. Sitten on tasa-arvosia tapauksia, joissa kaikki yritetään hoitaa yhdessä tuumin. Onpa sellaisiakin, joissa kaikki kotityöt on hinnoiteltu. Onkohan tällaisten perheiden lapset tulevaisuudessa palveluyhteiskunnan ydinkäyttäjiä: kotityöt hoidetaan ostopalveluina?

Oma periaatteemme lienee yleismaailmallinen: normihommista ei makseta. Astianpesukoneen tyhjennys ja täyttö, roskien vienti, oman huoneen siivous ja imurointi, maidon hakeminen lähikaupasta, ruoan laittoon osallistuminen... kaikkiin näihin töihin on kaikilla perheenjäsenillä velvollisuus osallistua.

Mutta koska emme maksa lapsillemme viikkorahaa, ja käteisen käyttöäkin pitäisi kai opetella, niin jostakin päätimme maksaa. Lopulta palkallisiin kotihommiin päätyi kolme eri työtä: 1) Saunan ja kylpyhuoneen pesu, 2) nurmikon leikkuu ja 3) lumityöt. Lisäksi kaikki erilliset hommat, kuten puusavotta tai aidan maalaus voidaan tarvittaessa laskea korvausperusteiseksi toiminnaksi.

Olemme vaimoni kanssa saaneet kohtuulliset valmiudet kotoa. Muistan hyvin, etteivät kotityöt olleet aina herkkua, monet riidat niistä vanhempien kanssa käytiin. Tärkeitä muistoja, niiden avulla kestää paremmin omien lasten kiukuttelun samasta aiheesta. Toki toivon myös oman kiitollisuuteni periytyvän.

Juuri nyt ei lastemme käteisvarannot paljoa kartu. Lunta ei riitä luotavaksi, eikä nurmikkoakaan ihan vielä leikattavaksi. Sen sijaan on todettava, ettei kukaan sauno niin puhtaassa saunassa kuin me - parhaina päivinä kahdesti puunatussa.

tiistai 11. helmikuuta 2014

Jotakin on muuttumassa

Negatiivisuus on meillä verissä, sanotaan. Historian saatossa meitä ovat koetelleet sodat, sorrot ja nälänhädät. Vaikka hätämme on hävinnyt, tai ainakin merkittävästi vähentynyt, samat negaatiot tuntuvat hallitsevan tietoisuuttamme. Maailmakuvaamme muokkaavat viestimet ovat keskittyneet monenlaisten inhimillisten ja taloudellisten uhkakuvien esittämiseen.

Osa negatiivisuudestamme perustuu evoluutioon: historian saatossa luonnonvalinta on suosinut pessimistejä. Liian optimistiset yksilöt ovat päätyneet petojen suihin, kuten psykoterapeutti Arto Pietikäinen on käyttäytymistämme selittänyt. 'Pessimisti ei pety' on edelleen paljon käytetty slogan.

Sananvapauden nimissä oman mielipiteen lausuminen on luvallista, monesti jopa suotavaa, mutta tarvitseeko sen lähtökohtaisesti olla negatiivista? Valittaminen on myös yhteisöllinen kokemus. Meillä on tarve kuulua joukkoon. Saman mielisyys on yksi hyväksynnän hakemisen muoto. Sitä paitsi moittimalla muita, on voinut ylentää itsensä

Moittiminen on helpompaa kuin kehuminen. Epäkohtia on helpompaa löytää kuin asioiden ja ihmisten hyviä puolia. 'Ei' on helpompi sanoa kuin 'kyllä'. Epäily on helpompaa kuin luottamus. 'Minä' on helpompi sanoa kuin 'me'. Unohtaminen on helpompaa kuin muistaminen. Välinpitämättömyys on helpompaa kuin välittäminen. Vai onko sittenkään?

Viime aikoina ilmassa on ollut myös toisenlaisia signaaleja. Positiivisempi ilmapiiri on vallannut alaa. Kannustus ja kehu eivät ole enää niin harvinaisia kuin aikaisemmin. Miten se vanha viisaus menikään? "Emme ehkä voi vaikuttaa itse asioihin, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtaudumme". Joko käyskentely murheenlaaksossa alkaa riittää?

Useampikin päättäjä ja vaikuttaja on ottanut kantaa positiivisemman ajattelun puolesta. Heitä tuskin voi kiittää aiheen keksimisestä, mutta hyvästä vainusta kuitenkin. Ehkä olemme kansakuntana saavuttamassa sen iän, että omanarvontuntomme kestää myös kaverin kehaisun. Ehkä suomalaisella hyvinvoinnilla on jo sen verran mittaa, että se alkaa vaikuttamaan suhtautumistapaamme. Ja onko syillä niin väliä, pääasia, että jotakin on muuttumassa.

torstai 6. helmikuuta 2014

Sotshi, sinappi ja sisu

Haastattelin Suomalaisen Työn Liiton toimaria Tero Lausalaa. Valmistautuessamme kuuntelimme Sotshin olympialaisten lumilautailun karsintaa, jossa suomalaislaskijat pitivät hauskaa, finaalipaikan paikan arvoisesti. Sinivalkoisissa tunnelmissa oli mukavaa lähteä keskustelemaan suomalaisesta työstä ja osaamisesta.

Heti haastattelun kärkeen Tero Lausala kertoi konkreettisen esimerkin kulutustottumuksiemme vaikutuksista: Jos kaikki suomalaiset käyttäisivät 10 euroa kuukaudessa enemmän kotimaisiin tuotteisiin ja palveluihin, se loisi vuositasolla maahamme kymmenentuhatta työpaikkaa lisää. Melko paljon. Melko vähällä.

Yritän suhtautua kriittisesti kokonaiskulutuksen lisäämiseen, ja koko jatkuvan kasvun malliin. Kulutuksen kasvattamisen sijaan voisimme tarkentaa nykyisen kulutuksen kohdentamista. Vähittäismyynnissä vaikuttavat myös kauppojen valikoimat, esillepano ja painotukset. 

Tero Lausala kertoi matkastaan Pohjois-Italiassa, jossa useimmissa puodeissa ja tavernoissa ei ollut tarjolla muuta kuin paikallisia tuotteita. Pohjois-Amerikassa on herätty pelastamaan Detroitia ostamalla kaupungin tehtaiden autoja. Myös espanjalaiset ovat hokanneet ratkaisun talouskurimukseensa: suositaan oman maan tuotteita.

Kun Turun Sinapin valmistus siirtyi Ruotsiin, sinapin Turussa säilyttämisen puolesta syntyi kansanliike Pro Sinappi. Tuotanto ja työpaikat säilyivät Suomessa ja nyt markkinoilla menestyy entistä ehompi tuote. Pro-etuliitteellä olisi käyttöä tässä maassa laajemminkin. Kuten hyvällä tuotteella ja rohkealla markkinoinnilla kotimaan ulkopuolella.

Ehkä mekin tarvitsisimme ripauksen kansallista ylpeyttä, että uskaltaisimme liputtaa äänekkäämmin suomalaisuuden puolesta. Tuotteemme ja palvelumme eivät häviä laadussa kenellekään, mutta meillä ei ole ollut tapana elvistellä. Ehkä meidän ei tarvitsekaan, hoidetaan homma kuten lumilautailijat, pidetään hauskaa ja uskotaan itseemme. Joku päivä ollaan maailman parhaita. Tai siis, mehän ollaan jo. 

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

Yrittäjästä antajaksi, vastuunkantajaksi

Sain 182 Twitter-viestiä pelkästään tänään aiheesta yrittäminen Suomessa. Vielä täsmällisemmin: miten poistaa ennakkoluuloja ja esteitä yrittämisen tieltä. Ei mikään helppo nakki. On paljon helpompaa kertoa mikä mättää, miten sadalla eri tavalla asiat ovat pielessä: Ankara verotus, kalliit työn sivukustannukset, sairauspoissaolojärjestelmä, tiukka lainsäädäntö valvontoineen ja paperitöineen. Kaiken kukkurana nuiva suhtautuminen yrittämiseen, sekä toimena että sanana: "Mitä tuo oikein yrittää"? "Mikä tuo yrittää olla"? "Hyvä yritys".

Kun urheilijaa haastatellaan suorituksen jälkeen, meistä on kivempi kuulla "yritin parhaani" sijaan "annoin kaikkeni". Kaikkensa antaminen on uljaampaa kuin pelkkä yrittäminen. Ehkä myös tarpeellista, jos haluaa voittaa, mutta eikö kolmanneksi tai seitsemänneksi yltäminen ole myös hyvä tulos? Urheilussa pyritään menestymään, kuten yrittämisessäkin, mutta urheilussa voi voittaa vain yksi, yrittämisen puolella voittajien lukumäärää ei ole rajoitettu.

Yrittäminen on antamista. Antamista omasta pääomasta, joka voi olla lähes mitä tahansa, usein se on aikaa. Mutta yrittäjä muuttuu varsinaisesti antajaksi vasta, kun hän palkkaa ensimmäisen työntekijänsä. Hänestä tulee työnantaja, joka on jotenkin positiivisempi titteli kuin yrittäjä, vaikka hän on edelleen yrittäjä onkin. Tuleeko se siitä, että työnantajalla on vastuu muistakin kuin vain itsestään? Vai hämärtyykö mahdollisten voittojen osoite, kun toiminta laajenee?

Yritys-sanastakin tulee mieleen joku viritys, jotain, joka ei ole ihan vaan jotenkin 'sinne päin'. Entä sitten, kun kyseessä on 'pienyritys'? Vähän sellainen puolivillainen suoritus, selvästikään ei ihan tosissaan tehty. 'Firmassa' on kansainvälistä klangia. 'Liike' kuulostaa jämäkältä ja viralliselta, mutta ei sovi kaikkien käyttöön: yksityinen elinkeinonharjoittaja kuulostaa enemmän seksihaluja hillitsevältä lääkkeeltä kuin antajalta.

Laskentatavasta riippuen Suomessa on noin miljoona yritystä. Ne työllistävät - suhdanteista riippuen - puolisentoista miljoonaa ihmistä. Jos julkisen sektorin pienentäminen jatkuu, yhä useamman työntekijän status on tulevaisuudessa yrittäjä. Keksitään 'yrittäjälle' uusi nimike tai ei, Suomessa tulisi suhtautua yrittämiseen paljon suopeammin. Se tarkoittaa sekä helpotuksia yrittämiseen, että kateuden unohtamista. Annetaan niiden antaa, joilla on annettavaa.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Ministeriainesta

Tuli kuvallinen tekstiviesti keskimmäisen lapsen kaverin äidiltä. Kuvassa näkyi kissan kokoisia kirjaimia naapuritalon valkeassa seinässä. Ymmärrettävästi joku pahoitti mielensä. Salapoliisin työtä ei tällä kertaa tarvittu, aloittelevat graffititaiteilijat olivat kirjoittaneet seinään omat nimensä.

Olemme saaneet iloita lapsemme varhaisesta kirjoitustaidosta ennenkin. Ensimmäinen muisto on ajalta kun esikoisemme opetteli kirjoittamisen alkeita. Olan yli kurkkiminen ja matkiminen avasi uuden maailman myös pikkuveljelle. Laitoimme toki merkille keskimmäisen kiinnostuksen kirjaimiin, mutta emme olettaneet hänen itsestään niitä oppivan.

Kunnes eräänä iltana tyynyssä, lakanoissa ja vaatekaapissa luki tyylipuhtaasti "paska". Puolittain harmitti, puolittain nauratti. Vaatekaappia sai kaveri hinkata aika kauan, lakanoissa teksti on yhä tallella. Petivaatteita emme ole heittäneet pois, ovatten taiteilijalla edelleen säännöllisessä käytössä.

Vain muutama viikko edellisestä, ja paska-gate levisi myös tarhan puolelle. Vessanpönttö, lavuaari, ovet, seinät, jopa alumiiniset välilistat oli kirjailtu tuolla tutulla tuotoksella. Tarhan tädit jaksoivat kannustaa: "olkaa ylpeitä lapsenne taidoista. Pojastahan voi tulla mitä tahansa".

Tänä iltana kolme poikaa vanhempineen kuuraa naapuritalon seinää. Paikalla lienee äkäisiä taloyhtiön edustajia, joille lasten kehitysaskeleet, taiteelliset taipumukset tai edes oikeinkirjoituksen ilot eivät samalla tavalla aukene. Tai edes se tieto, että tämän päivän anarkisti voi olla huomisen ministeri.