torstai 1. tammikuuta 2015

Sopeudu tai kuole

Uudelleenkoulutus ja alanvaihto. Lisäkoulutus ja tehtävien uudelleen organisointi. Asennemuutos ja sopeutuminen. Siinä työvoimaviranomaisten mutta myös kanssakulkijoiden neuvoja tämän päivän työmarkkinoille. Eikä pelkästään työhön, vaan myös muuhun elämään. 'Et ehkä voi vaikuttaa asioiden tilaan, mutta voit vaikuttaa siihen, miten asioihin suhtaudut'. 'Pärjääminen on loppujen lopuksi sinusta itsestäsi kiinni'.


Tulevaisuuden tutkija Olli Hietanen on verrannut nykyistä maailman muutosvauhtia mustan surman jälkeiseen aikaan. Eurooppa rakentui silloinkin uudelleen: ei vanhaa korjaten vaan uutta luoden. Nyt sairauden tilalla on kehitys: netti, sosiaalinen media, robotiikka ja automatisaatio. Kun vanha teollisuus pikkuhiljaa kuolee, häviää töitä, ennen kaikkea perinteisiä töitä. Tietoyhteiskunta ei ehkä tapa kuten rutto, mutta jakaa ihmisiä ja syrjäyttää.


''Sopeudu tai kuole' on karu mutta osuva slogan tälle ajalle. Toki muutosvauhtia on ennenkin riittänyt, mutta koskaan maailma ei ole muuttunut niin nopeasti kuin nyt. Vaaditussa vauhdissa eivät kaikki pysy. Yhteiskuntarauhan ja hyvinvoinnin kannalta olisi kuitenkin tärkeää, että mahdollisimman moni ihminen pysyisi kehityksessä mukana. Tai, ei ainakaan vastustaisi 'luonnollista kehitystä'.


Luulen, että sanaan ' muutosvastarinta' sisältyy käsiteongelma. Osa ymmärtää urputtajien vastustavan muutosta yleensäkin. Mutta eikö vastustaminen korreloi myös yksilön pettymistä yhteiskuntaan? Jokainen meistä on aikansa tuote. Perusoletuksena on, että meidän pitäsi riittää ja kelvata. On aivan ymmärrettävää vastustaa kehitystä, joka johtaa mitätöintiin ja merkityksettömyyteen. Jokainen haluaa olla joku. 


Se, että tietty osa kansasta omaa geenimutaation, jonka avulla sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen, voi olla tietysti hyvästä. Mutta yltiöpäinen heittäytyminen voi johtaa myös ikävään lopputulokseen. Tai ainakin se voi johtaa siihen, että pieni pioneerien etujoukko näyttää suurille massoille tietä tulevaisuuteen. Ja koska on tunnettua, ettei kehitystä voi pysäyttää, voimme vain toivoa, että valittu suunta on oikea.


Mutta kun työtön metallimies tai kahta duunia painava, silti köyhyysrajan alla elävä siistijä, surkuttelee epävarmaa kohtaloaan, toivon, ettei häntä kiirehditä tuomitsemaan kehityksen jarruna. Tällaisia me olemme. Jokainen on joku: geeniperimän, odotusten ja sattumien summa. Voi olla, ettei se enää riitä, mutta olemme eläneen hyvässä uskossa, että se riittäisi. Aikaa aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä kloonattiin.


Sisu ja uteliaisuus. Armo ja kiitollisuus, siinä tulevalle. Hyvää uutta vuotta 2015. Yritetään tulla juttuun toistemme kanssa, myös tulevaisuudessa. 

lauantai 27. joulukuuta 2014

Lahjaralli peruttu

Tänä jouluna se onnistui - lahjamäärän radikaali vähentäminen. On tullut tuskailua asian kanssa pitkään. Vuosi vuodelta pukin säkkimäärät ovat vain kasvaneet. Samaa tahtia on kasvanut ahdistukseni: Mihin näitä kaikkia leluja ja tavaroita tarvitaan? Kuka pystyy syömään kassikaupalla marmeladia, suklaata ja juustoa? Onko veronpalautusten ainoa kohde ostettu kiitollisuus?

Näitä kulutushysterian vastaisia mielipiteitä löytyy uutisista ja netin keskustelupalstoilta. Joku on tympääntynyt kasvaviin tavaramääriin, toinen rahan hupenemiseen, moni molempiin. Mutta päätöstä lahjarallin lopettamisesta ei tehdä yksin. Vasta kun vaimoni yhtyi huoleeni, tyrehtyi leluvirta. Yksi näkökulma siihen, kuka  perheissä pitää yllä tavarastatuksen tuomaa sosiaalista asemaa. Tai ylipäätään valtaa.

Tänä jouluna pukki ei tarvinnut tonttujen kantoapua, lahjat mahtuivat muutamaan kassiin. Osanottajia kuusijuhlassamme oli kymmenen henkilöä, joista kolme lapsia. Varsinkin lasten reaktioita odotettiin, kun paketeista ei löytynyt konsoleita, ei pelejä, ei ainoatakaan lelua. Jos jotain pelkäsin, pelkäsin turhaan. Kirjat, taskulamput, vaatteet ja muutamat urheiluvälineet otettiin vastaan totutulla riemulla. 

Olen yrittänyt kyseenalaistaa myös jouluruokaperinteitä. Jokaisella lienee jokin ruokalaji, joista ei niin välitä. Hankalaksi neuvottelun tekee se, että kaikkien inhokit ja suosikit menevät ristiin. Ruokalajit eivät ole siis meilläkään vähentyneet. Lanttulaatikkoa ja rosollia on edelleen tarjolla. Toisaalta, jos ruoat tulevat kuitenkin syödyiksi, onko asialla niin suurta merkitystä?

Uutiset vahvistavat mutua. Ruokaa ostetaan entiseen malliin, mutta halvempaa. Myös lahjatavaroissa suositaan halvempaa, lisäksi lahjoja ostetaan entistä vähemmän. Ekonomistit kertoivat jo hyvissä ajoin ennen joulua, että joulukauppa tulee pienenemään, toista vuotta peräkkäin. Joku ennusti jo vuoden päähän, joulukaupan supistuminen tulee jatkumaan. Kaupan notkahdusta ei pelasta edes omissa talousvaikeuksissaan tuskailevat venäläisturistit. 

Yksilöiden syyllistäminen - tai jokaisen henkilökohtaisen panostuksen merkityksen korostaminen - yhteiskunnan talouskasvun säilyttämiseksi, tuntuu myös vähentyneen. Vähän samoin, kuin monissa ympäristökysymyksissä: valinnoillasi on merkitystä, mutta niillä ei pelasteta maailmaa. Yritysten rooli on ratkaisevampi, niin ympäristönsuojelullisissa kuin taloudellisissa kysymyksissä. 

Voi olla, että elämme omassa kuplassamme, mitä tulee järkiperäisempään kuluttamiseen. Voi myös olla, että ilmiö on laajempikin. Ainakin aineettomista lahjoista mieluusti mediassa kerrotaan. Joulumieltä hankitaan ostamalla vuohi tai koulupuku Afrikkaan. Tavaran korvaa siivouspalvelu tai lastenhoitoapu. Facebookissa leviää kierrätysrinki, joissa lapset vievät käyttämättömät lelunsa vähävaraisten perheiden lapsille. Vapaaehtoistyö vetää väkeä todella hyvin.

Tutkimukset toisensa perään todistavat, etteivät tavarat tuo meille onnea. Suomi elääkin yhä enemmän palveluista. Tavarakrapulaa helpottaa vielä se, että avainlippu voi löytyä myös palvelusta. Voihan kulutuksen järkeistämisestä jäädä säästöön myös jokunen euro. Vakauttahan meillä jo on, toivottavasti kohta myös vaurautta sen verran, että voisimme jakaa toisillemme sitä kaikkein parasta: aikaa.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Parrakas nainen

Karvankasvu on sukupuolista, etnistä ja yksilöllistä. Siihen, missä kohtaa kehoa ihokarvat saavat näkyä, vaikuttaa mm. kulttuuri, uskonto, perinteet ja muoti. Miehet ovat yleensä naisia karvaisempia, ja sen vuoksi meille karvoitus on sallitumpaa. Etenkin naamakarvoituksen osalta.

Meikkaaminen taas koetaan enemmän naisten jutuksi. Sana kosmetiikka juontuu kreikan sanasta kosmos, joka tarkoittaa maailmaa, mutta myös koristeita. Kai partakin voi olla naaman koristus, ehkä siis meikkaamisen ja parran voi rinnastaa.

Parrakkaita naisia on tähän saakka voinut bongata lähinnä sirkuksissa. Korkean teltan suojissa on esitelty aikansa kummajaisia, kuten raajarikkoja ja lyhytkasvuisia. Onneksi tieto on lisännyt suvaitsevaisuutta, ja poikkeamat ihmisten ulkomuodossa eivät ole enää mikään erityinen ihmettelyn syy.

Tai ei pitäisi olla. Miksi siis Itävallan euroviisuedustaja Conchita Wurst herättää niin paljon tunteita? Hänessähän vain yhdistyy kauniisti meikattu nainen ja siististi trimmattu parta! Transsukupuolisuuden ei pitäisi olla enää mikään tabu. Draq-queenit ovat olleet viihdetaivaan tähtiä jo pitkään. Ulkonäköön panostava metroseksuaali on enemmänkin normi kuin poikkeus.

Yksi tunnetuimmista ulkonäkönormien rikkojista oli taidemaalari Frida Kahlo, joka antoi piut paut perinteiselle kauneuskäsitykselle. Taiteilijuus antanee, ainakin muiden silmissä, pientä helpotusta poiketa normeista. Tärkeintä on kuitenkin vanhempien ja läheisten tuki; Conchita Wurstin isä sanoo tukevansa lastaan sataprosenttisesti.

En tunne Conchitan taustoja, mutta jos kyseessä on oman sisimpäänsä paljastaminen kymmenille miljoonille tv- katsojille, teko vaatii luonnetta. Suvaisevaisuudestaan tunnetut Eurovision-laulukilpailut tarjoavat siihen hyvän areenan. Ja vaikka artistin ulkonäkö olisi stailattu pelkästään kalastamaan ääniä, mitä sitten, niin tekevät kaikki muutkin.

Mutta kyllä Conchita Wurstin ulkonäkö minutkin saa hämmennyksen valtaan. Kaikilla on jonkinlaisia ulkonäköön liittyviä odotusarvoja ja stereotypioita.Tässä kohtaa tulee kiire korostaa, etten itse tunne halua meikata enkä pukeutua naisten vaatteisiin. Mutta en tunne myöskään halua kieltää Conchitaa niin tekemästä. Go sister!

sunnuntai 30. maaliskuuta 2014

Milloin lapselle tietokone?

Pitäisikö 9-vuotiaalla olla oma tietokone? Kesällä vietettävien synttäreiden lahjalistalla on vain yksi toive. On ollut jo aika pitkään. Koneita toki meilläkin lapset käyttävät, mutta perheemme tietokoneet ovat 'virallisesti' meidän vanhempien. Näin toimien voimme ainakin kuvitella hallinnoivamme lastemme ruutuaikaa.

En ole koskaan vastustanut teknisiä laitteita tai uusia järjestelmiä. Pikemminkin päinvastoin, wlanit ja blu-ray:t ovat löytäneet kotiimme melko pian markkinoille ilmestymisensä jälkeen. En silti ole pioneerikuluttaja, saati visionääri. Panostan asioihin vasta kun tiedän, uskon niiden toimivan. Valtaosa meistä kuuluu tähän suureen loppukäyttäjien heimoon

Itse aloitin tietotekniikan haltuunoton liukuvasti 1990-luvun puolivälin jälkeen. Alkuun homma toimi kierrätyskoneiden varassa. Ekan, oman myllyni hankin 1998. Panostuksen perusteena oli opiskelut ja internetin yleistyminen. Samana vuonna perustettiin nykyisen työpaikkani, Yle Puheen, edeltäjä Radio Peili. Autuaan tietämättömänä radiotoiminnan opiskelija harjoitteli myös vapaa-ajallaan niitä taitoja, jotka ovat nykyään työssäni välttämättömiä.

Uuden tekniikan hitaassa leviämisessä ei ole aina kyse vastustamisesta, vaan siitä, ettei näe uusien laitteiden tai järjestelmien hyötyjä. Tai ne kuviteltavissa olevat hyödyt eivät ylitä uusien laitteiden hankintahintaa ja/tai omaksumisen vaivannäköä. Aikoinaan netin hyödyt antoivat minulle syyn korvata sähkökirjoituskone tietokoneella. Mutta muistan miettineeni, kannattaako! 

En usko, että jokaisesta uudesta kotkotuksesta tarvitsee innostua. Mutta ne uudistukset, jotka koskevat esimerkiksi tietotekniikkaa, sekä ihmisten verkostoitumista, pitäisi kohdata ennakkoluulottomasti. Toki minäkin pelkään, että lastemme elämä muuttuu aivan liikaa virtuaaliseksi. Ruutuun tuijottelu tuhoaa neuronit, yleiskunnon ja aidot ihmissuhteet.

Omalla näköalattomuudella tulee perusteltua monia päätöksiä, yleensä kielteisiä. Tervettä järkeä korostetaan ja uusia tutkimustuloksia liiasta ruutuun tuijottelusta julkistetaan samaan aikaan kun maamme kouluissa pohditaan henkilökohtaisen tietokoneen jakamista kaikille oppilaille. Kuka tietää, onko homma pitkällä tähtäimellä hyvä vai huono?


Me omaksumme tietotekniikkaa aikuisina. Vanhempamme opettelevat sitä vanhoina, mutta lapsemme  lapsina. Ja eron kyllä huomaa. Jälleen kerran on laitettava hyödyt ja haitat puntariin. Uskon vakaasti, että tietokoneita isomman ongelman muodostaa niiden puuttuminen. 9-vuotias tulee saamaan tablettinsa.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Nariseva porras

Kotimme toiseksi ylin porras narisee. Puutalossa tietysti normaalia, mutta uudehkossa talossa se on meitä pienesti vaivannut. Pitkään suunnittelin korjaavani narahtelijan, mutta jotenkin se on jäänyt. Onko porras jäänyt korjaamatta - kuten yleensä - saamattomuutta, vai piileekö taustalla muukin syy?

Maailma ympärillämme muuttuu koko ajan monimutkaisemmaksi. Elinympäristömme kompleksisuus, joskus jopa kaoottisuus, vaikuttaa osaan ihmisistä niin, että kodin merkitys kasvaa entisestään. Kuulun heihin. Koti on kaltaisilleni ihmisille turvasatama, jossa voi - jos nyt ei pakoilla pahaa maailmaa - niin ainakin tuntea hallitsevansa asioita, olevansa ohjaksissa.

Tulevaisuuden asumista tutkivat ennustavat, että 'kotiin panostajien' lisäksi kasvaa nukkumispaikkana kotiaan pitävien ihmisten määrä. Tarvittaessa kotia voidaan laajentaa seinien ulkopuolelle: taloyhtiön yhteisiin tiloihin, terasseille ja jopa puistoihin. Tulevaisuuden taloyhtiöt ovat melko erinäköisiä kokonaisuuksia kuin mihin olemme tottuneet.

Itse olen aina asunut vähän paremmin kuin minulla olisi ollut varaa. Olen panostanut kotiin ja säästänyt muualta: vaatteista, varusteista ja matkoista. Omakotiasumiseen liittyy sellaisia kuluja (ja töitä), jotka puuttuvat osakeasumisesta. Järkevää tai ei, se erotus on se summa, jonka maksamme haluamastamme asumismuodosta.

Vaikka meillä on uudehko talo, ikävöimme joskus vanhan rintamamiestalomme kodikkuutta ja tunnelmaa. Siellä ei narissut vain yksi vaan kaikki askelmat, kaikki askeleet. Sillä onhan niin, että asunnosta tulee koti elämällä. Ja elämiseen kuuluu pienet narinat, joskus vähän isommatkin. Ehkä siksi porras on jäänyt korjaamatta.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Lapsityövoimaa

Pidettiin perheneuvottelu aiheesta kotityöt. Aloite tuli tällä kertaa lasten puolelta: "Mitä sellaisia kotitöitä on olemassa, joista voisi saada palkkaa"? Toki olimme itsekin asiaa pohtineet, koululaistemme valmiudet ovat selvästi isommat kuin meidän vaatimuksemme. Sitä paitsi, lasten kasvaessa kotihommat ehkä muuttuvat mutta eivät vähene.

Tiedän perheitä, joissa lapsilta ei vaadita juuri mitään. Sitten on tasa-arvosia tapauksia, joissa kaikki yritetään hoitaa yhdessä tuumin. Onpa sellaisiakin, joissa kaikki kotityöt on hinnoiteltu. Onkohan tällaisten perheiden lapset tulevaisuudessa palveluyhteiskunnan ydinkäyttäjiä: kotityöt hoidetaan ostopalveluina?

Oma periaatteemme lienee yleismaailmallinen: normihommista ei makseta. Astianpesukoneen tyhjennys ja täyttö, roskien vienti, oman huoneen siivous ja imurointi, maidon hakeminen lähikaupasta, ruoan laittoon osallistuminen... kaikkiin näihin töihin on kaikilla perheenjäsenillä velvollisuus osallistua.

Mutta koska emme maksa lapsillemme viikkorahaa, ja käteisen käyttöäkin pitäisi kai opetella, niin jostakin päätimme maksaa. Lopulta palkallisiin kotihommiin päätyi kolme eri työtä: 1) Saunan ja kylpyhuoneen pesu, 2) nurmikon leikkuu ja 3) lumityöt. Lisäksi kaikki erilliset hommat, kuten puusavotta tai aidan maalaus voidaan tarvittaessa laskea korvausperusteiseksi toiminnaksi.

Olemme vaimoni kanssa saaneet kohtuulliset valmiudet kotoa. Muistan hyvin, etteivät kotityöt olleet aina herkkua, monet riidat niistä vanhempien kanssa käytiin. Tärkeitä muistoja, niiden avulla kestää paremmin omien lasten kiukuttelun samasta aiheesta. Toki toivon myös oman kiitollisuuteni periytyvän.

Juuri nyt ei lastemme käteisvarannot paljoa kartu. Lunta ei riitä luotavaksi, eikä nurmikkoakaan ihan vielä leikattavaksi. Sen sijaan on todettava, ettei kukaan sauno niin puhtaassa saunassa kuin me - parhaina päivinä kahdesti puunatussa.