Vietin yön lapsen kanssa Peijaksen sairaalassa. Syynä vesirokon jälkitauti, jonka oireita (39º kuumetta, päänsärkyä ja tunnottomat jalat) pidettiin terveysneuvontapuhelimessa sen laatuisina, että käskettiin heti päivystykseen. Ei kun herättämään ja pukemaan tokkuraista potilasta.
Vanhemmat tietävät, että jos ja kun lapset sairastuvat, se tapahtuu yleensä öisin. Löytyyköhän montaakaan äitiä, joka ei ole saanut nauttia päivystävän terveyskeskuksen öisestä tunnelmasta itkevä nyytti sylissään. Onpa käytävillä nähty myös laahustavia isiä. Laahustava siksikin, että odotuksesta puutuneita jäseniä on välillä pakko verrytellä.
Onneksi Peijaksen sairaalassa on olemassa priorisointijärjestelmä, jonka perusteella potilaita otetaan, tai voidaan ottaa, vastaanotolle jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä. Tuon järjestyksen perusteella me olimme koko odotussalin viimeiset. Onhan se mahdollista, että koko kolmi-, nelikymmenpäisen potilasmassan hoidon tarve oli suurempi kuin meidän. Onhan se mahdollista.
Kolmisen tuntia jaksoin ymmärtää ja hillitä kieleni. Lopulta, kun odotushuone oli tyhjä, kysyin tilanteestamme hoitohenkilökunnalta. Hoitaja vetäisi välittömästi raha-kortin esiin: henkilökuntaa ei ole alkuunkaan riittävästi. Pienen juttutuokion jälkeen hän lupasi kuitenkin siirtää meidät jonon kärkeen. Kärkeen - tyhjässä odotussalissa?
Tuntien odottaminen keskellä yötä ottaa voimille aikuisellakin, saati 7-vuotiaalla. Odottamisen lisäksi aikuista rassaa huoli ja epävarmuus lapsen tilasta. Uskon kyllä terveydenhuollon alimittaisiin resursseihin, mutta kaivatulla lisärahalla en välttämättä hankkisi lääkäreitä vaan päivystykseen uuden jonotusjärjestelmän. Eli vähän kohtuutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti