maanantai 26. marraskuuta 2012

Pieni joulutoive

Sairastaminen käy työstä: vatsatauti, entero-rokko, perusflunssa ja nyt vesirokko. Siinä nuorimmaisemme saavutukset ensimmäiseltä tarhasyksyltä tähän saakka. Ja jokaisen taudin johdosta viikko pois tarhasta, joskus pitempäänkin.

Päivähoidon alkutaipaleella tautikierre taitaa olla yleistä, mutta jotenkin se oli meiltä taas unohtunut. Onneksi jokainen tarhatuliainen ei tartu isompiin lapsiimme, he ovat omat kannuksensa tällä rintamalla jo hankkineet. Jokainen tauti ei siis tartu, mutta joku nyt kumminkin.

Vanhimmalla vesirokko jo oli, tällä hetkellä kuumeesta ja pilkuista kärsii kaksi nuorempaa. Pikkulapsiperheissä rutiinit helpottavat eloa merkittävästi. Näin rikkinäisessä arjessa rutiineista ei ole tietoakaan. Sairaan lapsen kanssa kun ei pääse edes kauppaan, saati sitten viemään tai noutamaan sisarusta.

Sisällä oleminen, kavereiden puuttuminen ja yleinen kyllästyminen alkaa näkyä lapsissa, mutta varmasti myös meissä vanhemmissa. Joululomaa voi näemmä odottaa hartaudella vaikka ei uskonnollista väriä tunnustaisikaan.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Elämänpuu

Katsottiin vaimon kanssa elokuva. The Tree of life on ollut jo pitkään katsottavien listalla, eilen illalla siihen tarjoutui vihdoin mahdollisuus. Kiitos kuvasuunnittelun ja teräväpiirtotekniikan, elokuva oli upeaa katsottavaa. Seurannut yökin meni leffan visuaalisten symbolien ja metaforien tulkitsemisessa.

The tree of life on elokuvana enemmän emotionaalinen kokemus kuin lineaarinen kertomus. Onneksi, sillä aihe on se vaikein. Vasta lasten syntymän jälkeen havahduin huomaamaan, kuinka paljon kirjailijat ja elokuvantekijät käyttävät lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa tehokeinona lukijan tai katsojan liikauttamiseen.

Harkittu rikos toimii, ja ei toimi. Toimii sikäli, että tekijät tietävät mitä tekevät. Lasten kärsimykset aiheuttavat kaikille inho-reaktion, ainakin pitäisi aiheuttaa. Ja vanhempien rakkaus lapsiinsa on tunteista se suurin. Kohdallani asian tekee ongelmalliseksi se, että saatan jättää lasten kuolemilla tai kärsimyksillä ladatun teoksen välillä väliin.

Uskon kyllä siihen, että kaikesta pitää pystyä puhumaan. Sitä tärkeämpää puhuminen on, mitä vaikeammasta asiasta on kysymys. Mutta mässäilyyn en usko. Yksittäinen taideteos toteuttaa hyvin tärkeää vuoropuhelun ja vertaistuen tehtävää. Mutta ne kaikki yhdessä muodostavan jo genren, joka tekee ilmiöstä vastenmielisen. Ja liioitellun, elämässä on muutakin.

Terrence Malickin taide-elokuva kertoo maailman vaikeimmasta aiheesta taiten. Vaikka en innostunut uskonnollisen vaihtoehdon mukana olosta, ymmärrän, että täydellisessä toivottomuudessa kaikki lohtu on ihmiselle tarpeen. The Tree of life ei päästä helpolla otteestaan. Eikä elämä.

torstai 22. marraskuuta 2012

Peijas sentään

Vietin yön lapsen kanssa Peijaksen sairaalassa. Syynä vesirokon jälkitauti,  jonka oireita (39º kuumetta, päänsärkyä ja tunnottomat jalat) pidettiin terveysneuvontapuhelimessa sen laatuisina, että käskettiin heti päivystykseen. Ei kun herättämään ja pukemaan tokkuraista potilasta.

Vanhemmat tietävät, että jos ja kun lapset sairastuvat, se tapahtuu yleensä öisin. Löytyyköhän montaakaan äitiä, joka ei ole saanut nauttia päivystävän terveyskeskuksen öisestä tunnelmasta itkevä nyytti sylissään. Onpa käytävillä nähty myös laahustavia isiä. Laahustava siksikin, että odotuksesta puutuneita jäseniä on välillä pakko verrytellä.

Onneksi Peijaksen sairaalassa on olemassa priorisointijärjestelmä, jonka perusteella potilaita otetaan, tai voidaan ottaa, vastaanotolle jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä. Tuon järjestyksen perusteella me olimme koko odotussalin viimeiset. Onhan se mahdollista, että koko kolmi-, nelikymmenpäisen potilasmassan hoidon tarve oli suurempi kuin meidän. Onhan se mahdollista.

Kolmisen tuntia jaksoin ymmärtää ja hillitä kieleni. Lopulta, kun odotushuone oli tyhjä, kysyin tilanteestamme hoitohenkilökunnalta. Hoitaja vetäisi välittömästi raha-kortin esiin: henkilökuntaa ei ole alkuunkaan riittävästi. Pienen juttutuokion jälkeen hän lupasi kuitenkin siirtää meidät jonon kärkeen. Kärkeen - tyhjässä odotussalissa?

Tuntien odottaminen keskellä yötä ottaa voimille aikuisellakin, saati 7-vuotiaalla. Odottamisen lisäksi aikuista rassaa huoli ja epävarmuus lapsen tilasta. Uskon kyllä terveydenhuollon alimittaisiin resursseihin, mutta kaivatulla lisärahalla en välttämättä hankkisi lääkäreitä vaan päivystykseen uuden jonotusjärjestelmän. Eli vähän kohtuutta.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Vahvemman oikeudella

Tiistaina 20.11. vietettiin lasten oikeuksien päivää. Meillä länsimaalaisilla päällimmäinen tunne voi olla, että hyvä jos jaksamme olla kiinnostuneita kehitysmaiden asioista. Sen verran karua kuvaa tiedotusvälineet meille kolmansista maista välittävät.

Lasten oikeuksista puhuttaessa katseen voi tarkentaa lähemmäksikin. Kuulen "Siivotaan ensin oma takapiha ja autetaan vasta sitten muita" -kuoron äänen taustalta. Siinä kööri on oikeassa, että parannettavaa löytyy meiltäkin, avun priorisoimisesta tai arvottamisesta en olisi niinkään varma.

Suhtaudun useimpiin teemapäiviin skeptisesti. On hienoa, jos ihmisten tietoisuuteen nousee joku vähemmälle huomiolle jäävä ongelma, mutta riittääkö se? Kuinka paljon esimerkiksi yhdellä äitien- tai naistenpäivän huomioimisella voi ostaa kredibiliteettiä?

"Enkö ole tuonut sulle muka kukkia ja kahvit sänkyyn, mitä?" "Mutta Oiva, eihän tässä siitä ole kysymys". "Toinko vai enkö?" "Oiva, sinä olet ollut viikon teillä tietämättömillä". "Vaimo, toinko?" "Toit, mutta..."  "Tässäkö on kiitos, kun mies yrittää pitää vaimoaan tyytyväisenä". Ja pahimassa tapauksessa akkaa turpaan.

Onhan se hyvä, jos ihmisoikeuksia tai muita tärkeyksiä pohditaan edes kerran vuodessa. Mutta väärin käytettynä teemapäivä kolahtaa omaan nilkkaan. Raadollisuuteni johtuu historiasta ja ihmisluonnosta: vahvempi sortaa aina sitä kansanosaa, joka heikoimmin pystyy itseään puolustamaan. Naisten ja lasten oikeuksissa on aina parannettavaa.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Sunnuntaipuuhastelua

Kirjahyllyn kohdevalot ja pesuhuoneen hylly ovat odottaneet asennusta jo jonkin aikaa. Eivät odota enää. Sunnuntait ovat oivia päiviä tekemättömien pikku juttujen hoitamiseen. Minulla ryhtymistä helpottaa se, että hoidettavia hommia on useampi.

Kun tikkaat, porat ja muut kalut olivat esillä, niin samalla vaihdoin yhden palohälyttimen, korjasin keittiönjakkaran, asensin kitaran seinätelineen ja fiksasin enää puolittain palavista jouluvaloista toimivan ratkaisun saunan kuistille.

Naurettavan pieniä juttuja kaikki erikseen, mutta kun kaikki oli asennettu ja paikoillaan, eron jo huomasi. Naapurin rouva ihmetteli pihamaalla puuhakkuuttani ääneen. Vaimoni totesi lakonisesti, että satuit paikalle oikeana hetkenä, yleensä ne menevät tällä miehellä sohvalla.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Odotusten aika

Pitkäksihän se käy odottavan aika, odottipa melkein mitä tahansa. Ehkä siksi kiireinen ihminen muokkaa perusolemukseltaan passiivista odottelua aktiiviseen suuntaan. Odottaminen alkaa muistuttaa, jos nyt ei vaatimista, niin tekemistä kuitenkin.

Odotetaan huomista, ylihuomista ja ensi viikkoa. Odotetaan lunta, syntymäpäivää ja juhannusta. Odotetaan vieraita, lahjoja ja koulun alkua. Odotetaan suojatien reunalla, bussipysäkillä ja oven takana. Odotetaan kavereita, discoa ja koulun loppumista.

Odotetaan opiskelupaikkaa, valmistumista ja työelämään pääsyä. Odotetaan sitä oikeaa, odotetaan oikeaa hetkeä ja odotetaan lasta. Odotetaan palkankorotusta, ylennystä ja uusia haasteita. Odotetaan lomaa, vuorotteluvapaata ja eläkkeelle pääsyä. Odotetaan palvelutalopaikkaa, ulkoiluttajaa ja perintöä.

Kaupassa jonotetaan, liikenteessä jonotetaan ja puhelimessa jonotetaan - odottamista kaikki tyyni. Odotetaan suotuisia tuulia, talouskasvua ja lottovoittoa. Odotetaan jotakin tapahtuvaksi ja tilanteen kehittymistä. Maailman rauhaa odotellessa voi mennä vaikka armeijaan, siellä sitä vasta odotetaankin.

Vaihtoaitiossa odotetaan kentälle pääsyä ja kentällä vaihtoon pääsyä. Työpaikalla tekijä odottaa kehuja ja pomo tulosta. Kotona odotetaan isää, äitiä ja teini-ikäistä, ja he kaikki ymmärrystä. Asioitaessa odotetaan hyvää palvelua, raveissa toto-vinkkejä ja tutun kaupassa alennusta. Inspiraatiota odotetaan erityisellä hartaudella.

Odotetaan huomiota, hymyä ja kosketusta. Palautetta odotetaan ja uutisia. Odotetaan parannusta, uudistusta ja mitä tuleman pitää. Odotetaan tuomiopäivää tai ainakin katastrofia. Anteeksipyyntöä voi joutua odottamaan pitkäänkin, monesti odotetaan turhaan. Ihmisarvoista kohtelua odottavat meistä kaikki.

Joskus käy niin, että  odotukset ovat liian korkealla. Silloin voi sattua jotakin odottamatonta. Epätoivoissamme odotamme ihmettä tapahtuvaksi. Ellei sitten hommat suju päin vastoin, eli odotetusti, jolloin tuloskin on odotusten mukainen.

Työssä käyvät odottavat perjantaita ja viikonloppua. Tällä hetkellä perheessämme lapset odottavat joulupukkia ja me vanhemmat veronpalautuksia. Tässä vaatiessa olisi hyvä osata myös olla, ihan vaan, tässä näin, odotella.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

i-päivä

Korttien koot ovat kasvaneet. Kuten myös niiden lukumäärä. Toisaalta sen ymmärtää, koulussa on omat askartelut ja ip-kerhossa omat. Vähän samaan tapaan toimitaan myös eskarissa. No, sen verran otan takaisin, että nuorimmaisemmalta (tai tarhatätihän sen oli tehnyt) tuli vain yksi, mutta se olikin hanurikortti.

Kyllähän lasten värkkäämiä juttuja on kiva saada. Värikkäitä kartonkeja, täynnä kreppipaperia, piippurasseja ja erilaisia nappeja. Liimaa ei paljoa säästellä, kai sillä kiinnitetään samalla korttiin ne kaikki tunteet. Harakanvarpaat hellyyttävät, kehut vähän naurattavat. Riimiin asettuvat runonpätkät yllättävät.

Tänä vuonna tarhan päässä oli järjestetty isänpäiväkorteista näyttely. Eskarilaisten teemana oli kirjoittaa asioita, joissa isä on erityisen hyvä. Aika monessa kortissa kerrottiin, että "iskä on hyvä tietokoneissa tai kännykkäpeleissä". Isät olivat hyviä töissä mutta myös sohvalla osattiin pötkötellä maininnan arvoisesti.

En tiedä, mitä mahtoi päiväkodin henkilökunta lasten "kehuista" ajatella. Elleivät jopa rakentaneet näyttelyä tarkoituksella: lukekaapa isät tuosta, mitä lapsenne teistä ajattelevat. Minua korttien teksit pääasiassa naurattivat. Ja jos olen aivan rehellinen, niin myös vähän lohduttivat. Enkä tarkoita nyt töitä tai käynnyköitä.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Kesäputki

Näihin aikoihin alkaa olla näitä ikävä. Kun kaikki elävä ja vihreä tuntuu olevan kaukana takana, kun lumi ja muut talven riemut ovat vielä jossakin edessä.


perjantai 2. marraskuuta 2012

Yksin Vol.3

Kun mökki on lämmitetty, matkaväsymys pois nukuttu ja sormen päät koviksi soitettu, alan katsella ympärilleni. Pikku pakkanen on vaihtunut plusasteisiin. Ohut lumivaippa on sulanut. Puissa ei näy lehtiä. Pienet laineet lyövät laituria vasten. Järveltä puhaltava tuuli on kylmää mutta ei jäätävää.

Aitan kulmalla odottaa sorakasa satunnaisen lapiomiehen inspiraatiota. Hyvä että odottaa: fyysinen työ toimii kunnon kohennuksen lisäksi meditaatio-keinona. Sora on aika isokivistä tavaraa. Kottikärryn rengas on miltein tyhjä. Kärrään puolikkaita kuormia.

Parin tunnin jälkeen ranteet alkavat hyytyä. Sitten saunaan, monettako kertaa jo? Saunan jälkeen istuin pitkään terassilla. Täällä höyryää iho, ei pää. Yksin ollessa aistit terävöityvät. Hiljaisessa ympäristöstä erottuu tunnistamattomia ääniä. Taidan olla vieraantunut luonnosta, kun jään pohtimaan niiden aiheuttajaa.

Joillekin täydellisen pimeyden ja hiljaisuuden kokeminen on arkipäivää. Maaseudulla tai metsässä asuva tuskin jaksaa viehättyä ympäristöstään joka päivä. Mutta valtaosa suomalaisista asuu kaupungeissa. Minulle matka minuuteen on myös matka luontoon. Vähän niin kuin Walt Whitmanin runoissa.


Yksin Vol.2

Yksi tämän elämänvaiheen tuomista pulmista on yksinäisten hetkien puute. Kun lapset ovat pieniä ja vanhemmat käyvät työssä, luonnollisia tilanteita tai tilaisuuksia yksinoloon on niukalti. Niinpä näitä harvinaisia hetkiä pitää vaalia, joskus myös luoda.

Kaikki tarvitsevat aikaa itselleen, joku enemmän, joku vähemmän. Ennen perheen perustamista tämän tarpeen toteuttaminen kävi luonnostaan. Esikoisen syntymän jälkeen meni monta vuotta, että sain omaa aikaa vain työmatkan verran. Vahva argumentti yksityisautoilun puolesta.

Ennen perheen perustamista tein myös mökkireissuja yksin. Pari päivää pois ihmisten ilmoilta tekee mielelle hyvää. Perinne katkesi esikoisen synnyttyä ja mökkimatkan pidennyttyä. Väsyneenä tuntien ajomatka tuntui mahdottomalta, vaikka tilaisuus siihen olisi joskus tullutkin.

Vanhan perinteen uudelleen lämmittäminen tapahtui vaimon aloitteesta. Sen lisäksi, että olen huono lähtemään, koen myös velvollisuudekseni olla aina lasten saatavilla. Vuosi sitten puolisoni kyllästyi päivystämiseeni ja lähetti minut matkaan, yksin. Parin päivän lepo lie tehnyt hyvää itse kullekin. Sen vuoksi olen mökillä, tänäkin syksynä, yksin.

Yksin Vol.1

Yksinolon tunne vahvistuu, kun ajan lumen peittämää tienpahasta. Muistelen lumen sataneen muutama päivä sitten, joten lienen ainut ihminen tällä niemellä. Rengasuran tekeminen neitseelliseen lumivaippaan jotenkin nolostuttaa.

Mökillä on todella hiljaista ja pimeää. Tuvan lämmittämiseen menee muutama tunti. Puita palaa sekä kiukaassa että takassa. Makuusopessa naksuttaa sähköpatteri. Vaihdan ulkoisen villapaidan sisäiseen, rommitotin jälkeen voin riisua takin. Saunan jälkeen pärjää jo t-paidassa.

Kun lämpötila kohoaa lähelle kahtakymmentä, alan viritellä kitaraa. Kynttilän valossa lankusta irtoaa omituisia sointuja. Olen yksin, mutta en kumminkaan. Joku yhteys täällä syntyy tuohon ympäröivään pimeyteen. Ulkoa kantautuu vieno tuulen humina.