13-vuotiaana sairastin keuhkokuumeen. Sairauslomalla tutustuin vanhempieni kirjahyllyyn. Waltarin Johannes Angelos, Motramin Sinisen meren sankari ja Legerin Kardinaali – enkä ollut enää entiseni. En tiedä, tekikö Waltari minusta tarinan ystävän, Motram antiikin ihailijan ja Leger uskonnottoman, mutta ainakin he osoittivat minulle tien. Oikea herkkyystila ja oikeat kirjat ovat edelleen tavoitteeni elämän mittaiselle kirjallisuusharrastukselle.
Muuten nuoruus meni urheillessa ja soitellessa. Ja
tyttöjen kanssa sählätessä, sillä siihen harrastukseni kai lopulta
tähtäsivät. Jatkuvaa yhteensovittamista se oli, urheilupiireihin olin liian
boheemi ja muusikkopiireihin liian kunnollinen. En halunnut valita, vaikka
puolittaista sitoutumistani ihmeteltiin. Ammattia harrastuksistani en
haaveillut, todellisten lahjojen puuttuessa painoin asenteella. Urheilussa
pidin hyvän fysiikan antamasta, kokonaisvaltaisesta hyvän olon tunteesta.
Musiikissa omien biisien tekeminen toi toisenlaisia ilon ja onnistumisen tunteita.
Molemmista on edelleen mukavia muistoja. Wondoon ei
rohjopolvi enää taivu, mutta silloin tällöin otan vielä kitaran käteeni. Mutta
eihän onnesta lauluja voi tehdä, korkeintaan ajan puutteesta blogin. Mutta mitä
tahansa teenkin, teen sen kotikirjastossamme. Kuinka onnekasta on päätyä
naimisiin kirjan rakastajan kanssa.
En myönnä olevani tyylipuhdas misantrooppi, mutta oman
osani olen kaupunkeja kiertänyt, maitakin. Nykyään matkailen mieluummin
kirjojeni avulla. Kirjastoomme kuuluu toki myös valaistu kaappi, jonka sisältö
tarvittaessa tukee teleportaatiota. Zinfandelin tai Islayn saattelemana
tervehdin teitä, oi kanssa eläjät. Olkaa armollisia itsellenne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti