sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Nuoruuden musahaaste

Somessa kiertää jos jonkinlaisia haasteita. En ole niihin tarttunut, ovat tuntuneet minusta yksinkertaisesti epäkiinnostavilta. Sitten sain Facessa Nuoruuden musahaasteen. Sattui olemaan nk. vapaapäivä. Muutama biisi ja artisti nousivat nopeasti mieleen, osaa joutui kelaamaan vähän pidempään. Huomasin, että musiikilliset muistot liittyvät aina johonkin aikaan, paikkaan tai henkilöön. Musahaasteesta muodostui matka, joka palautti mieleeni kauan sitten unohtuneita asioita. En ole minkään tason musiikin tietäjä tai tuntija, mutta siitä ei olekaan kyse. Kyse on teiniajan myllerryksistä, tunnekuohuista, joita joko rauhoitettiin tai vahvistettiin musiikin voimalla. Jos olisin kirjannut havaintoja aikanaan, lopputulos olisi ollut varmasti eri. Mutta muutama kymmenen vuotta jälkikäteen tuntui tältä:

Nuoruuden musahaaste 1/7. Vaikka tulee pienesti itsekin musisoitua, en ole koskaan ollut mikään kummoinen musadiggari. Olen mennyt virran mukana, kuunnellut mitä milloinkin, mitä muutkin. Kun musiikinkuuntelusta puuttuu sille tärkeä fanitusmomentti, tuloksena on meitä, 'liikkuvia äänestäjiä'. Mutta löytyy historiastani muutama artisti tai albumi, jotka ovat silloiseen herkkyystilaan uponneet. Ensimmäisen pysähtymisen musiikin äärelle muistan, kun olin vähän toisella kymmenellä ja kotiimme ilmestyi jostain c-kasetti Hectorock I. Ekaa kertaa keskityin laulujen aiheisiin ja sanoituksiin. Se oli samalla minulle ensimmäinen lyriikan oppitunti. Albumilta nousi monta radiohittiä, kuten 'Ake, Make, Pera ja mä', 'Jäävalssi' etc. mutta 'Sarjakuva-rock' oli ehkä se biisi, joka toimi itselläni initaatioriittinä teineyteen.

Nuoruuden musahaaste 2/7. Joku Beatles ja Elvis olivat kuulemma olemmassa, kotonamme soi iskelmä ja harmoniikkamusiikki. Siksikin on merkillistä, että meiltä löytyi Hectorin lisäksi Jerry Lee Lewiksen c-kasetti, sekä jonkin sortin hittikimara. Jerry Leen albumin nimeä en muista, mutta hän teki tutuksi paljon niitä biisejä, joita tulin myöhemmin muilta artisteilta kuuntelemaan. Pidän edelleen paljon pianosta, etenkin flyygelistä, lasken sen Lewiksen ansioksi. Toisen kasetin ylivoimainen voimabiisi oli Mungo Jerryn In the summertime. Kappale yhdistyy mielessäni perheen Lada 1200 kombilla kesäisin tehtyihin auto- ja telttaretkiin. Kerran otimme saksalaisen liftarin kyytiin matkalla pohjoiseen. Emme halunneet kuljettaa häntä koko matkaa, joten jätimme kaverin levikkeelle, perustellen, että jäämme siihen yöksi. Niinpä pääsimme jatkamaan matkaa vasta, kun kaveri sai uuden kyydin. Siihen meni tunteja, mutta sehän oli In the summertime.

Nuoruuden musahaaste 3/7. 1970-luku läheni loppuaan. Vaikka keskiluokkaan pyrkivässä perheessämme ei taistolaislauluja soitettu, teini rekisteröi yhteiskunnallisen huudon ja mekastuksen. Nykyään pystyn kuuntelemaan Kaisa Korhosta ja Agit-Prop'ia, hymyssä suin. Musiikissa tilaa valtasi uusi aalto. Muistan Maukka perusjätkän, taisi olla metsuri. Pelle Miljoona oli kai TVH:n hommissa, ainakin tienpidollisista aiheista lauloi. Jotkut intoilivat Eppu Normaalista, Kollaa kestää:stä ja Ratsiasta, minä en oikein. Joskin muistan pitäneeni Ratisian rintanappia takissa (sisäpuolella) erään tytön vuoksi. Tuomari Nurmio ja Hassisen kone uivat tietoisuuteeni vähän myöhemmin. Ulkomaan elävistä Police kuullosti melodisen ankealta. Vaikuttavimmaksi biisiksi tuolta ajalta nostan Pelle Miljoonan (Tumppi Varosen laulaman) Tahdon rakastella sinua. En niinkään tyylisuunnan tai sävellyksen hienouden, vaan aiheen ajankohtaisuuden vuoksi. Eipä silloin paljon muuta mietitty.

Nuoruuden musahaaste 4/7. Elvis kuoli 1977. Pidin kyllä kuninkaan musasta, mutta ihmettelin muutamien kavereideni tunteenpurkauksia. Kotiimmekin ilmestyi Elviksen Love Songs -kokoelma. Kaveripiirissä kuunneltiin Elviksen lisäksi mm. Gene Vincentiä, Eddie Cochrania ja Roy Orbisonia. Osa porukasta liputti uuden aallon puolesta. Vuonna 1980 voitin Sokoksen arvonnassa lahjakortin. Olin taipumassa kaverin painostukseen ostaa lahjakortilla Elvistä, mutta sitten tärähti: Levyraadissa soitettiin minulle entuudestaan tuntemattoman Matchboxin Rockabilly Rebel. Hentoinen uusi aalto siirtyi nopeasti marginaaliin, rockabillyn ilo tempaisi mukaansa. Ostin Matchboxin kasetin, joka kuunneltiin kaveriporukassa lähes puhki. Rockabilly rebel oli kai toinen biisi, jonka opettelin soittamaan. Ensimmäinen oli Eaglesin Hotel California, joka on kestänyt aikaa paremmin (toim.huom). Teddy and the Tigersia ja Crazy Cavania käytiin katsomassa oikein paikan päällä. Spittarit jalkaan, tukka tötterölle ja mopedin selkään. Tyttöystävät vaihtuivat tiuhaan, saattoi johtua myös bensan hajusta.


Nuoruuden musahaaste 5/7. Kaveripiiri alkoi laajeta. Jos moni ajelehtikin virran mukana musamaun suhteen, niin Timo Wallius ei, hän oli musiikin hevijuuseri, sananmukaisesti. Timo tutustutti minut raskaampaan kamaan: AC/DC, Judas Priest, Aerosmith, Uriah Heep etc. Hommassa auttoivat erityisesti nämä kaksi: Rainbow: I Surrender ja Deep Purple: Smoke On The Water. Timon kanssa kävin ekoilla festareilla, Kuusrockissa, oliko vuosi 1980. Siellä taisi esiintyä Iron Maiden. Yksi bändi juuttui mieleeni kaikkein vahvimmin: Dire Straits. Toisaalta Knopflerin kitarointi kiehtoi mutta honotus ahdisti. Ostin lp-levynkin, jonka kohta vaihdoin kaverin (Jarmo Markkanen?) kanssa toiseen, vieläkin kaduttaa. Kipuiluni loppui Brothers in Arms -albumiin ja Money For Nothing -biisiin (Stingin taustat!), jota ihailen lähes Freddie Mercuryn Bohemian Rhapsodyn verran. Josta lisää myöhemmin.

Nuoruuden musahaaste 6/7. 1980 -luvun alussa oli taas aika häkeltyä: Radiossa alkoi soida yhä enemmän musiikkilaji, joka kuullosti samaan aikaa sekä etäisesti tutulta että kiehtovasti uudelta. Kyseessä oli tietenkin R&B-pumppu Earth, Wind & Fire ja heidän albuminsa Raise! Tuttuus johtui disco-elementistä, sillä olihan - tähän saakka mainitsematta jäänyt - Boney M ja Nightflight to Venus ensimmäinen c-kasetti, jonka itselleni ostin. Tätä huudatettiin surutta värivalojen ja bassojen tahdissa ystäväni Ari Johnsson’in kellaridiscossa 1970 –luvun lopulla. Näin ollen aikansa hittibiisi Let's Groove upposi hedelmälliseen maaperään. Sikälikin muisto on mieluinen, että soul-, funk- ja R&B -tyylinen musiikki palasi elämääni parinkymmenen vuoden päästä uudestaan, nyt - toivottavasti - pysyvästi. Mutta se on kokonaan toinen tarina, ja toisen haasteen paikka.

Nuoruuden musahaaste 7/7. Maku laajeni (ehkä) ja tietoisuus kasvoi (iso ehkä). Kotimaisista Hector ja Juice soivat edelleen, myös Leevi and the Leavings alkoi kiinnostella. U2 kuulosti joka kerta paremmalta. U2 ja Edu Kettunen ovat vaikuttaneet ehkä eniten omaan soittoharrastukseeni, mutta vasta vähän myöhemmin. Eniten kuuntelin kuitenkin Queenia. We Will Rock You ja We Are the Champions olivat meillä soitossa urheilujengin pukukopeissa ja kentänlaidalla. (Kuten myös Mr. Misterin Kyrie, mutta sen kesto jäi lyhyemmäksi). Bohemian Rhapsodyä tuskin pystyn liikaa kehumaan, mutta Queen -diggarin minusta tekivät albumit The Game ja The Works. Biiseistä tietysti Radio Ga Ga, mutta minulle one and only oli – on edelleen - I Want to Break Free



sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Arjen tulevaisuus

Olen pohtinut viime aikoina tulevaisuutta. Siihen on monta syytä: työ, lapset ja ehkä vähän myös maailmanparannuskärpäsen purema. Ajattelen usein, ettei mikään ole tärkeämpää kuin tulevaisuus. Paitsi tietysti nykyisyys, jolla joko parannamme tai heikennämme tulevaisuuttamme. Tämän päivän päätökset ja valinnat ovat huomispäivän rakennuspalikoita.

Minulle tulevaisuuden ajatteleminen antaa toivoa ja lohtua. Kun mietin erilaisia tulevaisuuden skenaarioita, näen enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia. Toki siinä mielikuvitustakin tarvitaan, kun miettii meidän ihmisten pöllöpäisyytä. Vaikka ahneus ja itsekkyys eivät ehkä koskaan katoa, silti uskon, että altruismi ja kaardinaalihyveet pitävät lajimme pinnalla. Se on uskoa ihmiskuntaa kohtaan.

Lohtu liittyy taas eskapismiin. Ajatukset voi tarkoituksella suunnata muualle, välillä ne karkailevat itsekseen. Todellisuuden pakoiluun löydän nopeasti ainakin kolme syytä, arjen haastavuus, hyväosaisuus ja mielenlaatu. Itse ajattelen olevani yhdistelmä edellisistä. Vaimoni suorastaan ihailee kykyäni tarttua kirjaan kesken ankaran siivouksen. Luonnollisesti itse ajattelen mieluummin olevani luova kuin laiska.

Pidän myös tieteisfiktiosta. Scifissä on usein kyse siitä, miten tiede ja teknologia vaikuttavat ihmisten arkeen tulevaisuudessa. Osa science fictionista suuntautuu dystopiohin, joissa ihmiskunnan rippeet taistelevat olemassaolonsa puolesta. On olemassa myös nk. pehmämpää scifiä, jossa tärkeässä roolissa ovat politiikka, psykologia ja sosiologia. Millaisia yhteiskuntia me mahdamme rakentaa?

Kun ajattelen tulevaisuutta, en siis ajattele robotteja ja avaruusaluksia vaan arkeamme ja elinympäristöämme. Teknologia on tärkeässä roolissa tulevaisuudessa, mutta ihmisen arjelle alisteisena. Kiinnostavaa on nimenomaan se, miten teknologia vaikuttaa työn tekemiseen, liikkumiseen ja asumiseen.

Erityisen kiehtovaa on pohtia, millainen on tulevaisuuden koti. Professori Sirkka Heinonen Tulevaisuuden tutkimuskeskuksesta on sanonut, että asunnosta tulee arjen näyttämö, joka sekä ilmentää asujansa identiteettiä että jopa ennakoi tämän mielentiloja ja tarpeita. Kuullostaa suoranaiselta kehoitukselta: funsitpa tätä, sinä luova laiskuri! Ja olen funtsinut. Tammikuun lopussa siirrytään tuumasta toimeen, jonka nimi on Arjen tulevaisuus.

lauantai 31. joulukuuta 2016

Epäkorrekti katsaus nykypolitiikkaan

Minulla ei ole niin kutsuttua poliittista kantaa, vaikka työssäni kuulen usein olevani jonkin ideologian puolella. Parhaimmillaan olen saanut samasta ohjelmasta palautetta: ‘senkin kommari’ ja ‘täysi porvari’. Tähän saakka olen käyttänyt äänioikeuttani ahkerasti, mutta en kovin uskollisesti. Vaaliasiantuntijat puhuvat liikkuvista äänestäjistä, itse puhun mieluummin valinnan mahdottomuudesta.

Monet asiantuntijat - muutkin kuin luontoihmiset - ovat huolissaan ylikulutuksestamme. Esimerkki: käytämme luonnonvaroja enemmän kuin ne uusiutuvat. WWF:n arvion mukaan nykyisellä kulutuksella tarvittaisiin 1,6 maapalloa kattamaan globaali luonnonvarojen tarve kestävästi. Toki näitä tietoja voi epäillä, mutta kannattaa myös miettiä, miksi varoittelijat valehtelisivat? Mitä he hyötyvät siitä, että ovat huolissaan ekosysteemin säilymisestä?



Kriitikoiden motiiveja on helpompi kyseenalaistaa. Raha ja valta haluaa säilyttää nykyisen asiaintilan. Muutokset saattaisivat johtaa omaisuuden uudelleen jakoon. Ei kannata ihmetellä, miksi elinkelpoisten eksoplaneettojen etsintä käy kiivaana; meillä on siihen sekä teknologiset edellytykset sekä kohta myös käytännön pakko. Toki olemme myös uteliasta lajia, mutta on karua ajatella, että ihminen etsii mieluummin uuden planeetan asuttavakseen, kuin yrittää ratkaista oman planeettamme ongelmia.

Samat asiantuntijat, jotka ovat huolissaan maapallon kestävyydestä, sanovat, että kulutuksen vähentäminen olisi paras, halvin ja nopein keino turvata tulevaisuutemme. Tähän sisältyy ainakin kaksi ongelmaa: varakkaimmat eivät siihen suostu ja köyhimmillä ei ole mistä vähentää. YK:n mukaan köyhien suhteellinen osuus on kuitenkin viime vuosina vähentynyt, mikä on inhimillisesti tarkastellen hienoa, mutta kulutusta se ei vähennä.

Yksi vaihtoehto olisi vähemmän ihmisiä. Sitä sodat, taudit ja luonnonkatastrofit toki tekevät, mutta kestävätkö ihmisarvon ja elämän kunnioittamisen ihanteet tällaista kenenkään toivoa? Eivät kestä. Ja jos penttilinkolat puhuvat ylikansoituksen vaaroista, mitä he silloin kohtaavat. Halveksuntaa ja vihamielisyyttä?

Niinpä meille on jäänyt nykyinen vaihtoehto, jota noudatetaan - tai suoritetaan - ymmärtääkseni muissakin kuin markkinatalouteen perustuvissa maissa: korkeaa ja paljon ympäristöä kuluttavaa elintasoa suodaan tarpeeksi pienelle väestömäärälle. Ja me todellakin kulutamme ja tuhlaamme, mutta suhteellisen pieni määrämme pitää tuhot siedettävinä.

Viimeinen vaihtoehto kuulostaa samaan aikaan sekä epäreilulta että järkevältä, näin maapallon kantokyky säilyy. Ehkä jopa siihen saakka, että uusi koti löytyy. Mutta hyväksyisimmekö paremmin nykymenon, jos se perusteltaisiin reilusti ekosysteemin säilyttämisellä? On kuitenkin pienempi paha päättää ihmisten epätasa-arvoisesta kohtelusta kuin ihmiselämästä.

Nykyisillä kulutustottumuksilla ja nykyisellä talousjärjestelmällä epätasa-arvosta ja omaisuuden epätasaisesta jakautumisesta tuskin päästään. Tällä tavalla ajatellen on melkolailla sama, mitkä puolueet ovat vallassa. Niin kauan kun politiikkaa tehdään talouden ehdoilla, on vaikea uskoa, että asiat muuttuisivat. Maapallo ei tarvitse ihmistä, ihminen tarvitsee maapalloa. Onnea meille asuinkelpoisen planeetan etsimiseen.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Valoa pimeään

Yleensä kategoriat sucks, ja määrittelyt pakenevat kohdettaan, mutta muutama jakotapa ihmisten välillä herättää minussa lokeroijan: Toinen on vähän tunnetumpi 'ekstrovertti-introvertti' -jaottelu. Toinen jakotapa ihmisten välillä on vähemmän käytetty, mutta itselleni tutumpi: energiaa antavat ihmiset ja energiaa vievät ihmiset.

Työssä eron huomaa, fiiliksellä on lopputulokseen vaikutusta siinä missä sisällölläkin. Kanssaihmisen voimia verottavaan jengiin sijoittaisin ainakin negatiivisesti ihmisiin ja asioihin suhtautuvat tyypit ja elämäntapavalittajat, mutta myös egoilijat ja erinäiset päälle päsmärit.

Energiasyöpön ihmisen kanssa vietetyn ajan jälkeen olo on epämääräisen tyytymätön. Jotkut kuvailevat oloaan sanoin 'kuin happi loppuisi'. Hyvä mieli on poissa, ja tilalla - tapauksesta riippuen - lievä harmitus tai vähän suurempi ärtymys.

Päinvastaiset ihmiset voimaannuttavat muita. Energiaa ympärilleen säteilevät ovat kynttilöitä, jotka valaisevat hämärää ja vetävät puoleensa. Jotkut voivat loistaa kuin majakat: Käy kanssani. Täällä on turvasatama. Täällä sinut hyväksytään sellaisena kuin olet.



Samalla kun ihailen energiaa ympärilleen säteileviä ihmisiä, myös heitä ihmettelen. Eivätkö he lue uutisia? Eivätkö he ahdistu peloista ja vääryyksistä, joilla todellisuutemme on vuorattu? Eivätkö he välitä? Vai välittävätkö he tavalla, jota emme aina ymmärrä?

Jako energiaa antaviin ja energiaa vieviin ihmisiin ei katso ikää eikä sukupuolta. Ei ammattia, koulutusta eikä ideologiaa. Mistä hyvää jakavien ihmisten läsnäolo kumpuaa? Mikä heidän valonsa sytyttää. Onko hehku synnynnäistä vai opittua? Jos se on opittua, kuka viestikapulan heille välittää?

Ainakin heitä yhdistävät oikeat valinnat. He ovat valinneet toivottomuuden sijaan toivon. Valittamisen sijaan tekemisen. Kaunan sijaan anteeksiannon. Ylpeyden sijaan nöyryyden. Ja aika usein, puhumisen sijaan kuuntelemisen. Ja lopulta, kylmyyden sijaan lämmön, joka auttaa meitä muita jaksamaan.

torstai 11. helmikuuta 2016

Työ ja työteliäisyys

Työllä on merkitystä. Työllä on monta merkitystä. Kaikki lähtee siitä, että työtä pitää olla. Ilman työtä on vaikeaa saavuttaa onnea, tai edes tyytyväisyyttä. Myös toimeentulo vaikeutuu. Identiteetin ja merkityksellisyyden kokemuksen löytymisessä työstä on apua. Työ tuo usein myös sosiaalisia suhteita tullessaan, kuten työkavereita tai asiakkaita.

Työ ei ole pakollista, mutta sen pitäisi olla. Lihakset ovat käyttämistä varten. Niin ovat myös aivot. Työnteossa olisi suotavaa, että edes toista näistä saisi käyttää. Keho rappeutuu ilman liikuntaa, aivot tarvitsevat jumppaa. Muuten ihmiselle käy kuten aitan taakse ajetulle autolle, ruostuu käyttökelvottomaksi.

Työstä voi saada myös elämyksiä. Työstä voi saada onnistumisen tunteita. Työstä voi saada jännitystä. Työstä voi saada monenlaista tyydytystä. Puhutaan työn sisällöstä, jopa intohimosta työtä kohtaa. 'Tehdä työtä, jolla on tarkoitus': mikä jalo pyrkimys.

Työhön liittyy myös työteliäisyys ja sen tuoma tyytyväisyys. Edellisiä tarvitaan jälkimmäisen saavuttamiseksi. Joskus työteliäisyyttä kuvataan sanoilla ahkeruus, uutteruus, sinnikkyys ja viitseliäisyys. Sanakirjan mukaan työteliään vastakohta on laiska. Myös haluton tulee mieleen.

Työteliäisyys on asenne, siinä kuin työ on toimi tai tehtävä. On nimittäin niin, että toimeentulon eteen, ja elämänlaadun kohottamiseksi, pitää saada ponnistella. Vastikkeeton tulo mahdollistaa elämisen mutta ei tee elämästä hyvää. Työteliäs on yrittäjä, vaikka usein ilman yritystä.

Työteliästä työntekijää pidetään aikaansaapana. Työtön työteliäs hakee töitä, vaikka ei saisikaan. Työteliäs auttaa naapurin mummoa tai hakeutuu vapaaehtoistyöhön. Suomalaista järjestökenttää tai joka niemen ja notkelman kattavaa seuratoimintaa ei olisi ilman työteliäitä ihmisiä.

Mikä tässä on sitten ongelma? Ongelma on se, ettei edes työteliäisyys takaa työtä. Ongelma on se, ettei työn puuttuminen tarkoita vain tekemisen tai statuksen puutetta, vaan mielekkään elämisen mahdollisuuden puutetta. Ongelma on se, että riittävä 'epämielekkyys' voi aiheuttaa vielä suurempia ongelmia.

Työteliäs tietää, että mitään ei saa ilmaiseksi. Ei pidä saadaakaan, siksi työteliäs haluaa tehdä työtä.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Humanitarium

Tänä vuonna jaetaan taas Millennium-teknologiapalkinto. Se myönnetään innovaatioille paremman elämän puolesta. Palkinnon tavoitteena on nostaa esiin teknologian tutkimusta ja tehdä Suomea tunnetuksi teknologiamaana ja pohjoismaisena hyvinvointivaltiona.

Pohjoiseen hyvinvointivaltioon kuuluu sellaisia toimintoja ja arvoja kuin toimiva demokratia, yhteiskuntarauha ja ilmainen koulutus. Kuten myös tulonsiirrot, tasa-arvo ja terveys. Lisää hienoja suomalaisia keksintöjä luettelee Ilkka Taipale kirjassaan '100 sosiaalista innovaatioita'. Esimerkkeinä jokamiesoikeus, neuvola-järjestelmä ja suomalainen taloyhtiömalli.

Millennium-palkinto on myönnetty mm. World Wide Webin, sinisen ja valkoisen ledin sekä avoimen lähdekoodin kehittäjille. Entä jos tehtäisiin palkinto suomalaiselle keksinnölle? Sellaiselle, joka kuvastaa tätä suomalaista hyvinvointivaltiota? Monipuolisesti paremman elämän puolesta.

Mikä estäisi valtiota kehittämästä 'Humanitarium' -palkintoa, jolla palkittaisiin paras sosiaalinen innovaatio? Siinä, kun Nobel-palkintoja jaetaan esim. kirjallisuuden, fysiikan tai lääketieteen aloilla, 'Humanitarium' -palkitsemisen voisi kohdistaa työttömyyden poistoon, yksinäisyyden vähentämiseen ja koulukiusaamisen kitkemiseen.

Jos ja kun isot yhteiskunnalliset haasteet ovat valtiolle tuskaisen vaikeita ratkaistavia, mukaan voitaisiin houkutella startupit, ajatushautomot ja pelifirmat. Samalla paranisi julkisen ja yksityisen sektorin paljon haikailtu yhteistyö. Jos palkintosumma olisi Millennium-palkinnon luokkaa, se houkuttelisi mukaan todella paljon erilaisia ideoita ja ideoijia.

Mitä jos yhteiskunnan sadoista miljoonista työllisyyden hoitoon kuluvista euroista lohkaisisi miljoonan sille, joka keksii parhaan keinon työllisyyden parantamiseksi? Millaisia keinoja tämä innovoiva kansa keksisikään koulukiusaamisen vähentämiseksi? 

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Me ankarat isät 3

Vaativa ja ärtyisä. Nämä ovat perheeni mukaan kaksi huonointa ominaisuuttani. Muuten huippu, rakastava ja läsnä oleva isä, mutta saisi olla paremmalla tuulella. Ei ole kiva kuulla tällaisia luonnehdintoja itsestään. Eikä liioin myöntää niitä tosiksi. Yleensä muutos lähtee tiedostamisesta. Siis tulta päin. 

Ankaruus käytöksessä voi ilmetä monella tavalla. Fyysinen väkivalta on vastenmielisintä. Jääneekö kauas edellisestä henkinen väkivaltakaan, jota voi olla monenlaista. Ankaruus on myös pelolla kasvattamista, vihaisuutta ja äkkipikaisuutta. Ankaraa vaikutelmaa luo kovat vaatimukset sekä arjen otsarypyt, eli yleinen huonotuulisuus. Tässä kohtaa käsi ylös.

Vaativuuttani olen joskus puolustautunut sillä, että vaadin paljon myös itseltäni. Mutta ei se niin mene, oman kynnyksen nostaminen ei saa vaikuttaa muihin. Mistä vaatimukset ja vaativuus ominaisuutena kumpuaa? Helpointa on ajatella, että läheisilläni on rima liian alhaalla. Vaikeampaa se, että vika on itsessä. Omien tuntemusten lisäksi on kaivettava myös tutkimustietoa. 

  
Kimmo Takasen ’Tunne lukkosi’ –kirjassa kerrotaan vaativuudesta näin: ”Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat ja iskevät ellet yllä koviin vaatimuksiisi. Ponnistelet välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheuttaa sinulle ahdistusta ja stressiä. Stressi saattaa ilmetä erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena, vatsahaavana tai paniikkikohtauksina. Sinun on vaikea rentoutua ja vain nauttia elämästä”. 


Suomalaisessa tautiluokituksessa tunnetaan myös diagnoosi vaativalle persoonallisuudelle: "Häiriö, johon saattaa kuulua muun muassa liiallista täydellisyyden tavoittelua, sovinnaisuutta, ylenmääräistä tunnontarkkuutta, huolehtimista ja työkeskeisyyttä tai itsepäisyyttä. Tällainen käytösmalli aiheuttaa henkilökohtaista kärsimystä tai vastoinkäymisiä sosiaalisessa selviytymisessä tai molempia”.

Erilaisia luokituksia, määritelmiä ja diagnooseja ihmismielestä on maailma täynnä. Jokainen meistä löytää itsensä jostain, jos alkaa toden teolla etsiä. Oman ajattelumallin ja käyttäytymisen muuttaminen voi olla helpompaa, jos vaivautuu etsimään tietoa aiheesta. Sieltä voi löytyä syy, mutta diagnoosien taakse ei pidä piiloutua. Ja pitää muistaa, että ihmiset voivat käyttäytyä omituisesti muutenkin, ilman, että kyseessä on mikään häiriö.



Negatiivinen elämänasenne – johtuipa se mistä hyvänsä - on kuin Kharybdis-pyörre: Jos sen vaikutuspiiristä haluaa pois, joutuu uimaan tosissaan. Jos se olisi helppoa, negatiivisuus ei olisi näin määrävässä asemassa Suomessa. Ei siis ihme, että positiivisuus tuntuu niin monesta teennäiseltä nami-nami touhulta. Tyhjännauraminen on Suomessa ehkä pahin tuomio, jonka voi saada. 

Vaativalle ihmiselle rentoutuminen ei ole helppoa. Joku kertoo onnistuvansa (?) alkoholilla. Epäilen kyllä, ettei pidemmän päälle moisesta hyvä heilu. Onneksi vaativalle on olemassa myös toinen tapa: vaatia määrän sijaan laatua. Ostaa vaikka vähän parempi sinkkumaltti. Tehdä silloin tällöin muutama siivu. Mitäpä sitä ei paremman isyyden vuoksi tekisi!