lauantai 31. joulukuuta 2016

Epäkorrekti katsaus nykypolitiikkaan

Minulla ei ole niin kutsuttua poliittista kantaa, vaikka työssäni kuulen usein olevani jonkin ideologian puolella. Parhaimmillaan olen saanut samasta ohjelmasta palautetta: ‘senkin kommari’ ja ‘täysi porvari’. Tähän saakka olen käyttänyt äänioikeuttani ahkerasti, mutta en kovin uskollisesti. Vaaliasiantuntijat puhuvat liikkuvista äänestäjistä, itse puhun mieluummin valinnan mahdottomuudesta.

Monet asiantuntijat - muutkin kuin luontoihmiset - ovat huolissaan ylikulutuksestamme. Esimerkki: käytämme luonnonvaroja enemmän kuin ne uusiutuvat. WWF:n arvion mukaan nykyisellä kulutuksella tarvittaisiin 1,6 maapalloa kattamaan globaali luonnonvarojen tarve kestävästi. Toki näitä tietoja voi epäillä, mutta kannattaa myös miettiä, miksi varoittelijat valehtelisivat? Mitä he hyötyvät siitä, että ovat huolissaan ekosysteemin säilymisestä?



Kriitikoiden motiiveja on helpompi kyseenalaistaa. Raha ja valta haluaa säilyttää nykyisen asiaintilan. Muutokset saattaisivat johtaa omaisuuden uudelleen jakoon. Ei kannata ihmetellä, miksi elinkelpoisten eksoplaneettojen etsintä käy kiivaana; meillä on siihen sekä teknologiset edellytykset sekä kohta myös käytännön pakko. Toki olemme myös uteliasta lajia, mutta on karua ajatella, että ihminen etsii mieluummin uuden planeetan asuttavakseen, kuin yrittää ratkaista oman planeettamme ongelmia.

Samat asiantuntijat, jotka ovat huolissaan maapallon kestävyydestä, sanovat, että kulutuksen vähentäminen olisi paras, halvin ja nopein keino turvata tulevaisuutemme. Tähän sisältyy ainakin kaksi ongelmaa: varakkaimmat eivät siihen suostu ja köyhimmillä ei ole mistä vähentää. YK:n mukaan köyhien suhteellinen osuus on kuitenkin viime vuosina vähentynyt, mikä on inhimillisesti tarkastellen hienoa, mutta kulutusta se ei vähennä.

Yksi vaihtoehto olisi vähemmän ihmisiä. Sitä sodat, taudit ja luonnonkatastrofit toki tekevät, mutta kestävätkö ihmisarvon ja elämän kunnioittamisen ihanteet tällaista kenenkään toivoa? Eivät kestä. Ja jos penttilinkolat puhuvat ylikansoituksen vaaroista, mitä he silloin kohtaavat. Halveksuntaa ja vihamielisyyttä?

Niinpä meille on jäänyt nykyinen vaihtoehto, jota noudatetaan - tai suoritetaan - ymmärtääkseni muissakin kuin markkinatalouteen perustuvissa maissa: korkeaa ja paljon ympäristöä kuluttavaa elintasoa suodaan tarpeeksi pienelle väestömäärälle. Ja me todellakin kulutamme ja tuhlaamme, mutta suhteellisen pieni määrämme pitää tuhot siedettävinä.

Viimeinen vaihtoehto kuulostaa samaan aikaan sekä epäreilulta että järkevältä, näin maapallon kantokyky säilyy. Ehkä jopa siihen saakka, että uusi koti löytyy. Mutta hyväksyisimmekö paremmin nykymenon, jos se perusteltaisiin reilusti ekosysteemin säilyttämisellä? On kuitenkin pienempi paha päättää ihmisten epätasa-arvoisesta kohtelusta kuin ihmiselämästä.

Nykyisillä kulutustottumuksilla ja nykyisellä talousjärjestelmällä epätasa-arvosta ja omaisuuden epätasaisesta jakautumisesta tuskin päästään. Tällä tavalla ajatellen on melkolailla sama, mitkä puolueet ovat vallassa. Niin kauan kun politiikkaa tehdään talouden ehdoilla, on vaikea uskoa, että asiat muuttuisivat. Maapallo ei tarvitse ihmistä, ihminen tarvitsee maapalloa. Onnea meille asuinkelpoisen planeetan etsimiseen.

keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Valoa pimeään

Yleensä kategoriat sucks, ja määrittelyt pakenevat kohdettaan, mutta muutama jakotapa ihmisten välillä herättää minussa lokeroijan: Toinen on vähän tunnetumpi 'ekstrovertti-introvertti' -jaottelu. Toinen jakotapa ihmisten välillä on vähemmän käytetty, mutta itselleni tutumpi: energiaa antavat ihmiset ja energiaa vievät ihmiset.

Työssä eron huomaa, fiiliksellä on lopputulokseen vaikutusta siinä missä sisällölläkin. Kanssaihmisen voimia verottavaan jengiin sijoittaisin ainakin negatiivisesti ihmisiin ja asioihin suhtautuvat tyypit ja elämäntapavalittajat, mutta myös egoilijat ja erinäiset päälle päsmärit.

Energiasyöpön ihmisen kanssa vietetyn ajan jälkeen olo on epämääräisen tyytymätön. Jotkut kuvailevat oloaan sanoin 'kuin happi loppuisi'. Hyvä mieli on poissa, ja tilalla - tapauksesta riippuen - lievä harmitus tai vähän suurempi ärtymys.

Päinvastaiset ihmiset voimaannuttavat muita. Energiaa ympärilleen säteilevät ovat kynttilöitä, jotka valaisevat hämärää ja vetävät puoleensa. Jotkut voivat loistaa kuin majakat: Käy kanssani. Täällä on turvasatama. Täällä sinut hyväksytään sellaisena kuin olet.



Samalla kun ihailen energiaa ympärilleen säteileviä ihmisiä, myös heitä ihmettelen. Eivätkö he lue uutisia? Eivätkö he ahdistu peloista ja vääryyksistä, joilla todellisuutemme on vuorattu? Eivätkö he välitä? Vai välittävätkö he tavalla, jota emme aina ymmärrä?

Jako energiaa antaviin ja energiaa vieviin ihmisiin ei katso ikää eikä sukupuolta. Ei ammattia, koulutusta eikä ideologiaa. Mistä hyvää jakavien ihmisten läsnäolo kumpuaa? Mikä heidän valonsa sytyttää. Onko hehku synnynnäistä vai opittua? Jos se on opittua, kuka viestikapulan heille välittää?

Ainakin heitä yhdistävät oikeat valinnat. He ovat valinneet toivottomuuden sijaan toivon. Valittamisen sijaan tekemisen. Kaunan sijaan anteeksiannon. Ylpeyden sijaan nöyryyden. Ja aika usein, puhumisen sijaan kuuntelemisen. Ja lopulta, kylmyyden sijaan lämmön, joka auttaa meitä muita jaksamaan.

torstai 11. helmikuuta 2016

Työ ja työteliäisyys

Työllä on merkitystä. Työllä on monta merkitystä. Kaikki lähtee siitä, että työtä pitää olla. Ilman työtä on vaikeaa saavuttaa onnea, tai edes tyytyväisyyttä. Myös toimeentulo vaikeutuu. Identiteetin ja merkityksellisyyden kokemuksen löytymisessä työstä on apua. Työ tuo usein myös sosiaalisia suhteita tullessaan, kuten työkavereita tai asiakkaita.

Työ ei ole pakollista, mutta sen pitäisi olla. Lihakset ovat käyttämistä varten. Niin ovat myös aivot. Työnteossa olisi suotavaa, että edes toista näistä saisi käyttää. Keho rappeutuu ilman liikuntaa, aivot tarvitsevat jumppaa. Muuten ihmiselle käy kuten aitan taakse ajetulle autolle, ruostuu käyttökelvottomaksi.

Työstä voi saada myös elämyksiä. Työstä voi saada onnistumisen tunteita. Työstä voi saada jännitystä. Työstä voi saada monenlaista tyydytystä. Puhutaan työn sisällöstä, jopa intohimosta työtä kohtaa. 'Tehdä työtä, jolla on tarkoitus': mikä jalo pyrkimys.

Työhön liittyy myös työteliäisyys ja sen tuoma tyytyväisyys. Edellisiä tarvitaan jälkimmäisen saavuttamiseksi. Joskus työteliäisyyttä kuvataan sanoilla ahkeruus, uutteruus, sinnikkyys ja viitseliäisyys. Sanakirjan mukaan työteliään vastakohta on laiska. Myös haluton tulee mieleen.

Työteliäisyys on asenne, siinä kuin työ on toimi tai tehtävä. On nimittäin niin, että toimeentulon eteen, ja elämänlaadun kohottamiseksi, pitää saada ponnistella. Vastikkeeton tulo mahdollistaa elämisen mutta ei tee elämästä hyvää. Työteliäs on yrittäjä, vaikka usein ilman yritystä.

Työteliästä työntekijää pidetään aikaansaapana. Työtön työteliäs hakee töitä, vaikka ei saisikaan. Työteliäs auttaa naapurin mummoa tai hakeutuu vapaaehtoistyöhön. Suomalaista järjestökenttää tai joka niemen ja notkelman kattavaa seuratoimintaa ei olisi ilman työteliäitä ihmisiä.

Mikä tässä on sitten ongelma? Ongelma on se, ettei edes työteliäisyys takaa työtä. Ongelma on se, ettei työn puuttuminen tarkoita vain tekemisen tai statuksen puutetta, vaan mielekkään elämisen mahdollisuuden puutetta. Ongelma on se, että riittävä 'epämielekkyys' voi aiheuttaa vielä suurempia ongelmia.

Työteliäs tietää, että mitään ei saa ilmaiseksi. Ei pidä saadaakaan, siksi työteliäs haluaa tehdä työtä.

tiistai 9. helmikuuta 2016

Humanitarium

Tänä vuonna jaetaan taas Millennium-teknologiapalkinto. Se myönnetään innovaatioille paremman elämän puolesta. Palkinnon tavoitteena on nostaa esiin teknologian tutkimusta ja tehdä Suomea tunnetuksi teknologiamaana ja pohjoismaisena hyvinvointivaltiona.

Pohjoiseen hyvinvointivaltioon kuuluu sellaisia toimintoja ja arvoja kuin toimiva demokratia, yhteiskuntarauha ja ilmainen koulutus. Kuten myös tulonsiirrot, tasa-arvo ja terveys. Lisää hienoja suomalaisia keksintöjä luettelee Ilkka Taipale kirjassaan '100 sosiaalista innovaatioita'. Esimerkkeinä jokamiesoikeus, neuvola-järjestelmä ja suomalainen taloyhtiömalli.

Millennium-palkinto on myönnetty mm. World Wide Webin, sinisen ja valkoisen ledin sekä avoimen lähdekoodin kehittäjille. Entä jos tehtäisiin palkinto suomalaiselle keksinnölle? Sellaiselle, joka kuvastaa tätä suomalaista hyvinvointivaltiota? Monipuolisesti paremman elämän puolesta.

Mikä estäisi valtiota kehittämästä 'Humanitarium' -palkintoa, jolla palkittaisiin paras sosiaalinen innovaatio? Siinä, kun Nobel-palkintoja jaetaan esim. kirjallisuuden, fysiikan tai lääketieteen aloilla, 'Humanitarium' -palkitsemisen voisi kohdistaa työttömyyden poistoon, yksinäisyyden vähentämiseen ja koulukiusaamisen kitkemiseen.

Jos ja kun isot yhteiskunnalliset haasteet ovat valtiolle tuskaisen vaikeita ratkaistavia, mukaan voitaisiin houkutella startupit, ajatushautomot ja pelifirmat. Samalla paranisi julkisen ja yksityisen sektorin paljon haikailtu yhteistyö. Jos palkintosumma olisi Millennium-palkinnon luokkaa, se houkuttelisi mukaan todella paljon erilaisia ideoita ja ideoijia.

Mitä jos yhteiskunnan sadoista miljoonista työllisyyden hoitoon kuluvista euroista lohkaisisi miljoonan sille, joka keksii parhaan keinon työllisyyden parantamiseksi? Millaisia keinoja tämä innovoiva kansa keksisikään koulukiusaamisen vähentämiseksi? 

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Me ankarat isät 3

Vaativa ja ärtyisä. Nämä ovat perheeni mukaan kaksi huonointa ominaisuuttani. Muuten huippu, rakastava ja läsnä oleva isä, mutta saisi olla paremmalla tuulella. Ei ole kiva kuulla tällaisia luonnehdintoja itsestään. Eikä liioin myöntää niitä tosiksi. Yleensä muutos lähtee tiedostamisesta. Siis tulta päin. 

Ankaruus käytöksessä voi ilmetä monella tavalla. Fyysinen väkivalta on vastenmielisintä. Jääneekö kauas edellisestä henkinen väkivaltakaan, jota voi olla monenlaista. Ankaruus on myös pelolla kasvattamista, vihaisuutta ja äkkipikaisuutta. Ankaraa vaikutelmaa luo kovat vaatimukset sekä arjen otsarypyt, eli yleinen huonotuulisuus. Tässä kohtaa käsi ylös.

Vaativuuttani olen joskus puolustautunut sillä, että vaadin paljon myös itseltäni. Mutta ei se niin mene, oman kynnyksen nostaminen ei saa vaikuttaa muihin. Mistä vaatimukset ja vaativuus ominaisuutena kumpuaa? Helpointa on ajatella, että läheisilläni on rima liian alhaalla. Vaikeampaa se, että vika on itsessä. Omien tuntemusten lisäksi on kaivettava myös tutkimustietoa. 

  
Kimmo Takasen ’Tunne lukkosi’ –kirjassa kerrotaan vaativuudesta näin: ”Olet vaativa itseäsi kohtaan, vaikka luultavasti itse pidät vaativuuttasi ihan kohtuullisena. Riittämättömyyden, epäonnistumisen, huonommuuden ja häpeän tunteet vaanivat ja iskevät ellet yllä koviin vaatimuksiisi. Ponnistelet välttääksesi näitä ikäviä tunteita ja se aiheuttaa sinulle ahdistusta ja stressiä. Stressi saattaa ilmetä erilaisina fyysisinä oireina - unettomuutena, väsymyksenä, korkeana verenpaineena, vatsahaavana tai paniikkikohtauksina. Sinun on vaikea rentoutua ja vain nauttia elämästä”. 


Suomalaisessa tautiluokituksessa tunnetaan myös diagnoosi vaativalle persoonallisuudelle: "Häiriö, johon saattaa kuulua muun muassa liiallista täydellisyyden tavoittelua, sovinnaisuutta, ylenmääräistä tunnontarkkuutta, huolehtimista ja työkeskeisyyttä tai itsepäisyyttä. Tällainen käytösmalli aiheuttaa henkilökohtaista kärsimystä tai vastoinkäymisiä sosiaalisessa selviytymisessä tai molempia”.

Erilaisia luokituksia, määritelmiä ja diagnooseja ihmismielestä on maailma täynnä. Jokainen meistä löytää itsensä jostain, jos alkaa toden teolla etsiä. Oman ajattelumallin ja käyttäytymisen muuttaminen voi olla helpompaa, jos vaivautuu etsimään tietoa aiheesta. Sieltä voi löytyä syy, mutta diagnoosien taakse ei pidä piiloutua. Ja pitää muistaa, että ihmiset voivat käyttäytyä omituisesti muutenkin, ilman, että kyseessä on mikään häiriö.



Negatiivinen elämänasenne – johtuipa se mistä hyvänsä - on kuin Kharybdis-pyörre: Jos sen vaikutuspiiristä haluaa pois, joutuu uimaan tosissaan. Jos se olisi helppoa, negatiivisuus ei olisi näin määrävässä asemassa Suomessa. Ei siis ihme, että positiivisuus tuntuu niin monesta teennäiseltä nami-nami touhulta. Tyhjännauraminen on Suomessa ehkä pahin tuomio, jonka voi saada. 

Vaativalle ihmiselle rentoutuminen ei ole helppoa. Joku kertoo onnistuvansa (?) alkoholilla. Epäilen kyllä, ettei pidemmän päälle moisesta hyvä heilu. Onneksi vaativalle on olemassa myös toinen tapa: vaatia määrän sijaan laatua. Ostaa vaikka vähän parempi sinkkumaltti. Tehdä silloin tällöin muutama siivu. Mitäpä sitä ei paremman isyyden vuoksi tekisi!















perjantai 27. marraskuuta 2015

Me ankarat isät 2

Kun alkaa tunnistaa itsessään ikäviä käyttäytymismalleja, voi jossakin vaiheessa alkaa pohtia syitä. Miksi teen kuten teen? Miksi sanon kuten sanon? Ja vaikka en sanoisikaan mitään ikävää, miksi ajattelen niin? Syitä negatiivisuuteen voi olla monia, esimerkiksi lapsuudessa koetut mallit.

Kun mietin omaa isääni, nousee mieleeni heti pari häntä määrittävää seikkaa: isäni teki paljon töitä, ja oli usein huonolla tuulella. Liittyvätkö toisiinsa? Ei välttämättä, itse olen läsnä lapsilleni kaiken vapaa-aikani, mutta silti - kuulemma - usein huonolla tuulella. No, ehkä isäni tekikin viisaasti, kun keskittyi enemmän töihinsä ;-)

Ärtyisyyteeni pystyn nimeämään suoraan kolme vaikuttavaa tekijää. 1) Väsymys 2) kontorollin tarve ja 3) yksin olemisen puute. Perimään en osaa ottaa suoraan kantaa. Jos oma isäni oli vähän samasta puusta kuin minä olen, onko kyse geeneistä vai opitusta mallista? Ennen kuin selvitän ammattilaisten mielipiteitä, pohdin hieman omia tuntemuksiani.

Väsymys. Olen ollut aina huono nukkuja. Jo teini-iässä valvoin kokonaisia öitä. Silloin väsymys ei vaikuttaut niinkään ihmissuhteisiin kuin yleiseen jaksamiseen, esimerkiksi koulun käyntiin. Nykyään nukun paremmin kuin ennen, mutta en edelleenkään kovin hyvin. Lääkehoitoon en ole turvautunut, olen vain kärsinyt. Ja kärsineet ovat muutkin.

Kontrollointi. Minulla pitää olla langat käsissäni. En pidä yllätyksistä. Suunnitelmien muutoksiin suhtaudun nihkeästi. Pärjäsin ominaisuuden kanssa melko hyvin ennen perheellistymistäni, mutta lapsien kanssa yllättäviä tilanteita riittää. Kontrollin tarve on kuitenkin asia, johon pystyn eniten itse vaikuttamaan. Sitä voi työstää. En ehkä ikinä opi 'tarttumaan hetkeen', mutta olen ehkä onnistunut löysäämään 'vannetta pääni ympärillä'.

Oma aika. Ihmisiä voidaan jakaa monella tapaa, mm. ekstoihin ja introihin. Ekstrovertit voimaantuvat muiden ihmisten seurasta, introvertit yksin olemisesta. Olen intro-ihmisiä. Kaipaan, tarvitsen yksin olemisen hetkiä. Lapsiperheissä ei tule juurikaan paikkoja olla yksin. Toki olen itse kohtani valinnut ja erittäin tyytyväinen tilanteeseeni, mutta välillä stressaa.

Yksinkertaistaen, introvertti jaksaa arjessa hyvin, kunhan saa ladata akkujaan yksinäisyydessä. Se on viisihenkisessä perheessä melko vaikeaa. Joskus menee viikkojakin, ettei ole hetken rauhaa. Tämän vuoksi monet miehet tarvitsevat oman paikan. Ehkä siksi auto on monelle miehelle tärkeä. Se voi olla ainoa paikka, jossa saa olla hetken yksin.





maanantai 23. marraskuuta 2015

Me ankarat isät


Lapsiperheissä törmätään usein tilanteeseen, jossa lapset väittävät - ja uskovat - muissa perheissä asioiden olevan paremmin, tai ainakin kivemmin. Kaverit saavat pelata enemmän, herkutella useammin, valvoa myöhempään eivätkä kavereiden vanhemmat ole niin tiukkoja kuin omat vanhemmat. Vanhempien vedättäminen lienee ihan kehityspsykologian mukaista käyttäytymistä.

Keskustelut lastemme kavereiden vanhempien kanssa osoittavat kasvatusmetodiemme olevan yllättävänkin yhtenäisiä, vaikka perheissä eroja onkin. Haluamme lapsillemme hyvää ja onnellista tulevaisuutta, mutta antaako arkemme siihen eväät? Minua itseäni ohjaa suunnitelmallisuus. Ja mitä siitä seuraa, kun asiat eivät mene, niin kuin olin suunnitellut? Stressikäyttäytymistä!

Akilleen kantapääni isänä on varsin suomalainen: Olen ongelmakeskeinen kasvattaja. Miksi keskityn asioihin, jotka eivät 'mene putkeen'? Vaikka ympärilläni on tapahtunut enemmän onnistumisia. Ainakin siksi, että aina voi tehdä paremmin. Moittiminen on helpompaa kuin kiittäminen. Vikojen etsiminen helpompaa kuin hyvien puolien. Helpompaa, sekö vanhemmuutta eniten määrittää?

Lastenpsykiatrian professori Eeva Arosen mukaan Suomessa on ollut vallalla negatiivinen kasvatusmalli, vaikka positiivisella palautteella ja aktiivisella yhdessäololla päästäisiin hyviin lopputuloksiin. Arosen mukaan varsinkin haasteellinen lapsi saattaa vetää aikuisen negatiiviseen vuorovaikutuskehään. Tähän kun vielä lisätään työt, harrastukset ja muut arjen askareet, niin soppa on valmis.

Moittimisen kulttuuri voi johtaa jopa mielenterveydellisiin ongelmiin. 'Parhaissakin' tapauksissa negaatiokierteeseen, jolla pidetään yllä itsetuntovajetta. Tosin, sitäkin mieltä ollaan, että suomalaisten huono itsetunto on myytti. Kyse olisikin vähättelyn kulttuurista. Nuori kansakunta ei ole vielä noussut voimiensa tuntoon, vaikka aihetta olisi ollutkin. Yhtä kaikki, lopputulema taitaa olla sama.

Onnellisuusprofessori Markku Ojanen on taustoittanut pelkojamme: 'Aiheeton kehuminen edistää itsekeskeisyyttä ja epärealistista omien taitojen arviointia'. Niinpä. Mikäs sen pahempaa, kuin luulla itsestään liikoja. Parempi lannistaa yritys ja into jo alkumetreillä, ettei tarvitse myöhemmin hävetä. Pessimisti ei pety, kasvattajanakaan.

Välillä on hyvä pysähtyä miettimään, mitä itse kukin muistaa omasta lapsuudestaan? Yleensä vanhempien, varsinkin isän kommentit lapsensa edesottamuksista. Haastaapa meitä sitten lapsi tai vain arki, pitää yrittää muistaa Vau.fi -sivuston Petra Lehdon tiivistys: 'Sinun arkesi on lapsesi lapsuus'. Tästä voisi johtaa ajatuksen: Jos lapsieni lapsuus on hyvä, niin on myös minun arkeni.