lauantai 29. joulukuuta 2012

Laivalla

Olen koko aikuisikäni karttanut laivaristeilyjä. Syy on yksinkertainen, en ymmärrä homman jujua. Kokemuksellisen visiitin tajuan, mutta miksi vaivautua toiste? Hauskanpidosta minulla on aivan toinen käsitys ja  kaljakärryjen vetämisenkin jätän mielummin muille. Mutta mitäpä sitä ei tekisi lastensa tähden.

M/S Baltic Princess on yleisilmeeltään nätti ja siisti alus. Jo ennen satamasta irtoamista istuimme maistelemassa buffet-pöydän antimia. Jälkiruokapöytä osoittautui suosituimmaksi. Ruoan jälkeen kutsui lasten maailma ja pallomeri. Jälkkärit ja riehuminen tekivät tehtävänsä kun matkalla hyttiin nuorimmaisemme oksenti syliini.

Vieras paikka outoine vessoineen, koneiden ja kuulutusten äänet ja koko uuden kokemuksen aiheuttama jännitys viivästyttivät iltarutiineja tehokkaasti. Kun piltit lopulta nukahtivat, loppui meiltäkin tekeminen. Mitä risteilyllä on yleensäkään tarjottavaa matkailijoille, vieläpä perheellisille?

Mitäpä muutakaan kuin drinkille johonkin yökerhon tapaiseen. Vartin jälkeen totesin mieluummin katselevani sitä kuulua testikuvaa kuin silmieni eteen avautuvaa näkymää. Vahdin vaihdon jälkeen kokeilin vielä pubia. Mielen ylennyksiä ei tarjonnut sekään, trubaduuri sentään oli parempi.

Oliko syynä aikainen poistumiseni näyttämöltä vai mikä, mutta pahoja känniörveltäjiä ei montaa näkynyt. Tasainen meno ja meteli jatkui käytävillä kuitenkin läpi yön. Onneksi lapsilla riitti laivassa ihmeteltävää ja koettavaa. Omaan plussarakkeeseen kirjaisin vain pienten ilon ja Bombayn hinnan.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Oikea pukki

Tänä vuonna pukki ylitti itsensä. Kokemusta on meilläkin monenlaisesta punanutusta, hyväsydämisestä naapurista kiskurihintaiseen kiirehtijään. Aina homma on kuitenkin tullut hoidettua ja lapsille on riittänyt jännitystä, vaikka aikuiset ovat joskus tyyliseikkoja jääneet murehtimaan.

Hyvän joulupukin ei välttämättä tarvitse olla ammattinäyttelijä, mutta oli hauska nähdä, kuinka ammattilainen ottaa roolin haltuun. Näyttelijä ei vain madalla ääntään, vaan osaa muuttaa koko persoonallisuuttaan niin paljon, ettei jäljelle jää tunnistettavia piirteitä. Ja niin hoiti pukki roolinsa, ettei edes oma veli, saati muut läheiset, häntä tunnistaneet.

Sisääntulo, ihmisten huomioimiset, kuulumiset, laulatukset ja lahjukset sujuivat kaikki luontevuudella, jollaista uskon vain Korvatunturin rutinoidulla valkoparralla olevan. Ensimmäisenä pukkia kehaisi anoppini, joka ihmetteli etukäteispriiffauksen kattavuutta: kaikkien nimet se tiesi, ihan tuntematon ihminen. Ja mummi on kuitenkin tuntenut pukin nelisenkymmentä vuotta!

Lopulta 12-vuotias serkkutyttö paljasti lapsillemme, kuka pukkina oli. Kieltämättä vähän harmitti, mutta niinhän ne asiat menevät, lapsen usko riisutaan yleensä isompien toimesta. Tällä kertaa pukki oli hommassaan vain niin hyvä, että epäilys jäi, niin aikuisille kuin lapsillekin. Eikö pukkikin lopulta ole uskon asia?

lauantai 22. joulukuuta 2012

Piin toinen elämä

Harvinaista herkkua, pääsin käymään elokuvissa. Kohteena oli Piin elämä, joka on Ang Leen 3D-versio Yann Martelin saman nimisestä kirjasta. Yleensä hienot ja merkittävät kirjat kuvataan paljon nopeammin. No, ehkä kirjan lukeneet ymmärtävät, miksi leffan tekeminen on viivästynyt.

Martelin kirja on tarinan kerronnan mestarinäyte. Lisäksi se on luettunakin visuaalinen kokemus. Erikoisin piirre kirjassa on kuitenkin se, että lähes kaikki kirjan lukeneet jäävät pohtimaan, voisiko se olla totta? Yleensä fiktio hyväksytään fiktiona, tämä teos tekee tässä ihmeellisen poikkeuksen.

Olen kriitikon kanssa samaa mieltä siitä, etteivät Martelin uskonnolliset pohdinnat pääse elokuvassa oikeuksiinsa. Paul Coelhon naiivit elämänviisaudet ovat hyvä vertailupohja elokuvan henkisestä tasosta puhuttaessa. Kirjan lukeneet katsojat voivat pitää Leen ratkaisua hyvänäkin.

Ang Leen elokuva on kuitenkin kaunista katseltavaa, joka on parempi kokea valkokankaalla kuin televisiossa. Myrsky- ja hylkykohtauksissa yhdistyy hienosti pelko ja lyyrisyys. Jotkut merikohtauksusta ovat kuin Pandoran metsästä. Koska kirjan lukemisesta kohdallani on jo vuosia, otin elokuvan Piin toisena tulemisena. Kolme ja puoli tähteä.

torstai 20. joulukuuta 2012

Jouluperinteet uusiksi. Tai sitten ei.

Eilen rikottiin yhtä perheemme vanhimmista jouluperinteistä. Tähän saakka kuusi on nostettu sisälle aina aattoaamuna. Omilta vanhemmilta opittu tapa, jota on noudatettu asiaa sen kummemmin miettimättä. Tänä vuonna joulupuu haettiin viisi päivää ennen aattoa.

Samalla laitettiin vaihtoon kaikki kuusenkoristeet ja järkevöitettin lahjaruljanssia. Päätimme myös päivittää joulupöydän herkut. Kokoonnuimme porukalla pöydän ääreen pohtimaan, voisiko ehkä jostakin tinkiä. Sovimme, että jokainen nimeää ruoista kaksi suosikkiaan.

Heti aluksi pappa vannoi imelletyn perunalaatikon ja graavisiian nimeen. Mamma liputti lanttulaatikon ja rosollin puolesta. Mummin spesiaalina ovat porkkana- ja bataattilaatikko. Vaimoni mielestä ilman kinkkua ja riisipuuroa ei tule joulua. Itse haaveilen lähinnä kylmäsavulohesta ja mädistä.

Mitä useampi neuvottelija, sitä hankalampaa kompromissien tekeminen on. Silti tunnin mittaisen huutokaupan tulos oli yllättävä: kukaan ei halunnut luopua suosikistaan. Voi se kertoa itsekkyydestäkin, mutta ainakin se kertoo siitä, miten tärkeitä jotkut jouluperinteet voivat meille olla.

Meillä ei vietetä jouluna Jessen syntymäpäivää, ei käydä kirkossa eikä lueta ruokarukouksia. Mutta meilläkin haetaan joulutunnelmaa. Tietysti rauhallista ja mukavaa yhdessäoloa, mutta mukana saisi olla muutakin. Jotakin sellaista, joka erottaa joulun muista juhlista.

Perinteitä kai pidetään yllä tottumuksesta, kunnioituksesta tai sen vuoksi että niistä on meille hyötyä. Kuusen, koristeiden ja lahjojen osalta ei vanhan muuttaminen tehnyt tiukkaakaan. Perinteisiin ei siis kannata hirttäytyä - paitsi jos on kyse jouluruoista. Ne taitavat tehdä pakanalle joulun.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Fikkarit kunniaan!

Olen sen verran maalta, että perheessä on oltava kunnon taskulamput, mieluiten jokaisella omansa. 'Kunnon' tarkoittaa tässä yhteydessä toimivaa ja kestävää, ei niinkään isoa ja tehokasta. Led-tekniikka on tullut tässäkin apuun, tänä päivänä pienistäkin fikkareista löytyy kelpo malleja.

Lasten lahjatoiveissa ei taskulamppuja mainita. Tämä on siis se kohta, jossa isä päättää tukea lastensa luovuutta ja korvata konsolipelit jollakin muulla. En suinkaan vastusta tekniikkaa mutta uskon sinnikkäästi, että mielikuvituksesta on hyötyä, myös tulevaisuudessa.

Taskulampusta on monenlaista hupia. Sitä voi käyttää sekä sisällä että ulkona, sekä kesällä että talvella. Taskulamppu on metsäretkien ja majapuuhien vakiotarpeistoa. Taskulampun avulla kummitusjutut saavat uutta tehoa ja valojen sammuttamisen jälkeen oma lukuhetki voi jatkua peiton alla.

Sen verran huonoja kokemuksia meillä on halvoista malleista, että jätin marketit suosiolla väliin. Kävin ostamassa taskulamput partiotavaraa myyvästä liikkeestä. Kun myyjä vakuutti ostamieni mallien kestävän vaikka sotilaskäyttöä, jäin miettimään, olikohan hänellä lapsia. Meillä on nimittäin kivilattia.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Uskontoa joulujuhlaan vai ei?

Kolmet joulujuhlat samana päivänä! Tottahan monesti menot sattuvat päällekkäin ja asioilla on tapana ruuhkautua, mutta silti: melkoista sattumaa, että jokaisen lapsemme tilaisuus osuu yhdelle ja samalle illalle.

Nuorimmaisemme joulujuhlaan pääsimme aikaisemman aikataulun ansiosta koko perhe. Eskarilaisen ja koululaisen juhlat olivat prikulleen samaan aikaan. Mutta monilapsisissa perheissä 'jakaantuminen' on arkipäivää.

Vaimolta jäi näkemättä esikoisemme runo- ja lauluesitys, minulta esitys, jossa keskimmäisemme vetäisi Joosefin roolin. Kuulemma ihan kelpo suoritus, noin niin kuin uskonnottoman kodin lapselta.

Tänäkin vuonna koulujen ja päiväkotien joulujuhlista on vaadittu uskontoon liittyviä tai viittaavia elementtejä poistettaviksi. Eniten tuntuvat hiertävän laulut ja kuvaelmat, joissa seikkailevat joko iso Jii tai pikku Jii. Myös taivaan valo ja enkelit aihettavat herkimmille näppylöitä.

Sanottava on, etten itsekään innostu edellisen kaltaisista viittauksista. Mutta kovin vaikea on vetää rajaa uskonnollisen kasvatuksen ja länsimaisen sivistyksen väliin. Kriittisestä suhtautumisestamme huolimatta meistä on hyvä, että lapsemme ymmärtävät uskonnollisen tradition merkityksen kulttuuriimme.

Meillä lapset saavat siis osallistua kirkollisiin ja uskonnollisiin tapahtumiin. Ainoa rajoite, mistä haluamme pitää kiinni, on se, etteivät lapsemme osallistu rukoilemiseen. Ja sekin rajoite on voimassa vain siihen saakka, kunnes he itse kykenevät tekemään omat päätöksensä.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Passion for snow

Parinkymmenen minuutin tarpominen lumipyryssä kävi treenistä. Pipokin jäi aamusumussa kotiin, onneksi oli kuitenkin lätsä ja takissa korkeat kaulukset. Kotona vaatteiden vaihto ja takaisin sakean sateen sekaan. Tämä lumimäärä riittäisi jo kaupunkilaiselle kotitarpeiksi.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Viipurinrinkelit

Tuli käytyä Joulumarkkinoilla. Hakaniemen tori oli pinkeenä ihmisistä, eikä ihme, myyntikojuissa oli jos jonkinmoista tyrkkyä tarjolla: käsitöitä, koriste-esineitä, tumppuja, kalatuotteita, tyrnimarjamehua, viipurinrinkeleitä ja muita maakuntien herkkuja.

Markkinoiden kohderyhmän voi arvata jo tuotevalikoimasta. Silmä teki saman havainnon, väentungoksessa ei pahemmin lapsia kirmaillut. Toisaalta se on sääli, toisaalta ymmärrettävää. Ajankäytöstään ja tarpeistaan tietoiset ihmiset suuntaavat askeleensa mielummin kauppakeskuksiin.

Kaupan keskittymisen ja kaupungistumisen myötä häviää osa suomalaista kylä- ja kaupanteko kulttuuria. Omat lapsuuden markkinamuistoni sisältävät kassikaupalla piirrustuslehtiöitä, metrilakua ja rinkeleitä sekä "päävoittona Lada" -arpajaisia. Kaikki tarjoiltuna hirmuisen mekkalan saattelemina.

Kulttuurin katoaminen kuullostaa aina jotenkin pahalta. Mutta onko menetys automaattisesti korvaamatonta?  Eivätkö esimerkiksi markkinat lopultakin ole yhdistelmä erikoisliikkeitä, ravintolapalveluita ja stand up -komiikkaa? Niitä meillä on tarjolla muutenkin.

Vai siinäkö koko homman juju onkin? Markkinat ovat iskevä palvelujen ja elämysten yhdistelmä ja kokemus vailla vertaa. Vieläpä mielensä malttavalle ilmainen, tässä jatkuvan rahastuksen ilmapiirissä. Nauttikoon ken niin tuntee, minulle viipurinrinkeli on vain kuivaa pullaa.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Tv-itsenäisyys

"Suomi ja Elsa iso-mamma ovat melkein samanikäisiä", havainnoi yksi lapsistamme pulkkamäessä. Näin on, 95 vuotta sitten syntyi sekä isoäitini että Suomi itsenäisenä valtiona. Meille nuoremmille molemmat ovat olleet aina olemassa, molempia on aina juhlittu.

95-vuotiasta isoäitiämme juhlitaan koko lähisuvun voimin. Ohjelmaa näissä juhlissa on vähemmän, pääosassa ovat läheiset, ihmiset. Suomea juhlitaan tietysti monella rintamalla, mutta valtakunnan  seremoniamestarin hommaa hoitaa televisio.

Aikanaan tuli käytyä armeija, rauhaa on tullut Balkkanilla turvattua ja reservin ylennyksiäkin muutama plakkarissa. Militarisesta menneisyydestäni huolimatta on kovin vaikea ajatella sotaa tai sotaan joutumista. Vaan onhan meillä televisio.

Yle joutui painostuksen vuoksi siirtämään 'Tuntemattoman sotilaan'  esitysaikaa. Toimenpide sai laajalti huomiota. Linnan juhlat kuitenkin olivat ja näkyivät ajallaan. Miten epäisänmaallinen on ihminen, joka ei jaksa innostua oikein kummastakaan ohjelmasta?

Olen ihmetellyt, mikä saa ihmiset tuijottamaan maailman tylsintä televisiointia tuntikausia. Kuten myös sitä, kuka jaksaa katsoa saman elokuvan, vaikka hyvänkin, uudestaan ja uudestaan. Kun informaation ja viihtyvyyden sulkee pois, mitä jää jäljelle? No, suuri kertomus ja sen kollektiivinen kokeminen.

Samalla, kun televisio rakentaa itsenäisyysjuhlinnallemme perinteitä, se myös muistuttaa meitä menneestä: ensin oli sota, jossa säilytimme itsenäisyytemme, sitten pidetään juhlat. Jo elokuvasta käy ilmi, että molempia tarvitaan, sekä johtajia että kansaa. Sitä samaa kai ilmentää myös Linnan juhlien vierasluettelot.

Kansaa kokoavat ja yhteishenkeä kohottavat hetket koetaan tänä päivänä television eikä juoksuhautojen äärellä. Toivottavasti tilanne säilyy samanlaisena, vaikka osa meistä on vaihtanut 'Tuntemattoman' pulkkamäkeen. Onnea Elsa. Onnea Suomi.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Kirjallisuuden Oscar-gaala

Jakoivat taas kirjallisuuden Finlandian. Osa ehdolle päässeistä oli tuttuja tekijöitä, voittaja oli minulle tällä kertaa tuntematon. Mutta tuskin pitkään, tavaksi kun on tullut ottaa haltuun kirjamarkkinoinoiden piristämiseksi valittu vetoapu. Usein myös hankkia, kirja-niilo kun olen. Ja kirjamarkkinoista puhun ilman sarvia ja hampaita.

Kaikki, mikä edistää kirjojen myyntiä - toivottavasti myös lukemista - on kannatettavaa. Tämän takia en  ymmärrä kritisoijia, jotka sanovat, ettei taideteoksia voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Eihän tässä siitä olekaan kysymys, vaan kirjallisuuden Oscar-gaalasta, jossa hankitaan huomiota ja arvostusta koko
kirjallisuuden kentälle.

Sitä paitsi parhaita taide-elämyksiä, kuten kirjoja, valittaessa, korostetaan yleensä valitsijan omaa makua ja diktatuurista asemaa. Sen tähden muilla on oikeus olla pitämättä teoksesta, tai olla sitä kokonaan lukematta. Mutta mollattaessa olisi hyvä muistaa taikasanat : "mun mielestä", vähän kuten kehuttaessakin.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Missä kaikki?

Kävin nuorimmaisen kanssa ulkoilemassa. Huomio kiinnittyi katujen ja puistojen autiuteen. Ulkona oli kelpo keli, lunta kengän ja pulkan alle, pikku pakkanen, eikä tuullut juuri lainkaan. Melko täydellistä ulkoiluilmaa oli todistamassa vain muutama kanssaihminen. Okei, kaupat eivät olleet vielä auenneet, mutta silti!

En ole tähän saakka pitänyt asuinaluettamme varsinaisena nukkumalähiönä. Varsinkin, kun lähiympäristö alkaa olla täyteen rakennettu, ja alueella sijaitsee useitakin isoja kauppoja. Arkisin, erityisesti lauantaisin, pitää funtsia, mihin aikaan kannattaa kaupoille lähteä, sen verran porukkaa tienoolle pakkaa.

Ehkä selitys on siinä, että ihmiset yhdistävät hyödyn ja vapaa-ajan, eli kaupassa käynnin ja ulkoilun. Ainakin niin teki se ainut ihminen, jonka ulkona yhytimme. Koska kauppa ei ollut vielä auennut, täti-ihminen jäi ihmettelemään pienen pulkkaihmisen punaisia poskia.
Kiva, että jäi, tuntemattomien kanssa on mukava tarinoida.

Täti myös jakoi huomioni sunnuntaiaamupäivän autiudesta. Joskin hän huomautti, että tilanne oli ihan tavallinen siihen aikaan: kiireiset ja väsyneet aikuiset lepäilivät sunnuntaiaamun kerätäkseen taas voimia  seuraavaan viikkoon. Aivan, kuten minäkin, yleensä.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Eka luukku

Joulukuun ensimmäisen luukun alta paljastui kotipäivä vailla vertaa. Onnistuneen sohvautumisen resepti sisältää sekä suunnitelmallisuutta että sattumaa: ei sovittuja menoja, ei yllätysvieraita sekä kaikki perheenjäsenet terveitä ja hyvällä tuulella. Jääkaapissa on hyvä olla myös  keltaista Jaffaa.

Lauantain extrabonus oli juuri maahan satanut lumi. Lapset viettivät tavallista enemmän aikaa ulkona telmien ja mäkeä laskien. Joka antoi vaimolle mahdollisuuden aloittaa jouluverhojen, -liinojen ja -valojen virittelyn. Joka taas antoi meikäläiselle mahdollisuuden heittäytyä sohvalle.

Tähdet ja avaruus-lehteä (Maya-kalenterit) Hesarin Nyt- (julkkiksista liikkuvien huhujen oikeellisuus) ja Kuukausiliitettä (Susiluola ja Miettisen vellokset). Tellua (jääkarhu-dokkari) ja pizzaa (kanttarelli, mozarella, aurinkokuivattu tomaatti ja paahdettu kananpoika + vs). Ei paha.

Edellisen kaltaiseen onnistumiseen tarvitaan oikeastaan vielä yksi elementti: sopivan kokoinen krapula. Kankkusen problematiikka kulminoituu kai yleensä liian huonoon oloon ja väsymykseen vaadittavaan työsuoritukseen nähden. Tällä kertaa kaikki natsasi, perhepizzastakin jäi pari viipaletta sunnuntaiksi.

maanantai 26. marraskuuta 2012

Pieni joulutoive

Sairastaminen käy työstä: vatsatauti, entero-rokko, perusflunssa ja nyt vesirokko. Siinä nuorimmaisemme saavutukset ensimmäiseltä tarhasyksyltä tähän saakka. Ja jokaisen taudin johdosta viikko pois tarhasta, joskus pitempäänkin.

Päivähoidon alkutaipaleella tautikierre taitaa olla yleistä, mutta jotenkin se oli meiltä taas unohtunut. Onneksi jokainen tarhatuliainen ei tartu isompiin lapsiimme, he ovat omat kannuksensa tällä rintamalla jo hankkineet. Jokainen tauti ei siis tartu, mutta joku nyt kumminkin.

Vanhimmalla vesirokko jo oli, tällä hetkellä kuumeesta ja pilkuista kärsii kaksi nuorempaa. Pikkulapsiperheissä rutiinit helpottavat eloa merkittävästi. Näin rikkinäisessä arjessa rutiineista ei ole tietoakaan. Sairaan lapsen kanssa kun ei pääse edes kauppaan, saati sitten viemään tai noutamaan sisarusta.

Sisällä oleminen, kavereiden puuttuminen ja yleinen kyllästyminen alkaa näkyä lapsissa, mutta varmasti myös meissä vanhemmissa. Joululomaa voi näemmä odottaa hartaudella vaikka ei uskonnollista väriä tunnustaisikaan.

lauantai 24. marraskuuta 2012

Elämänpuu

Katsottiin vaimon kanssa elokuva. The Tree of life on ollut jo pitkään katsottavien listalla, eilen illalla siihen tarjoutui vihdoin mahdollisuus. Kiitos kuvasuunnittelun ja teräväpiirtotekniikan, elokuva oli upeaa katsottavaa. Seurannut yökin meni leffan visuaalisten symbolien ja metaforien tulkitsemisessa.

The tree of life on elokuvana enemmän emotionaalinen kokemus kuin lineaarinen kertomus. Onneksi, sillä aihe on se vaikein. Vasta lasten syntymän jälkeen havahduin huomaamaan, kuinka paljon kirjailijat ja elokuvantekijät käyttävät lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa tehokeinona lukijan tai katsojan liikauttamiseen.

Harkittu rikos toimii, ja ei toimi. Toimii sikäli, että tekijät tietävät mitä tekevät. Lasten kärsimykset aiheuttavat kaikille inho-reaktion, ainakin pitäisi aiheuttaa. Ja vanhempien rakkaus lapsiinsa on tunteista se suurin. Kohdallani asian tekee ongelmalliseksi se, että saatan jättää lasten kuolemilla tai kärsimyksillä ladatun teoksen välillä väliin.

Uskon kyllä siihen, että kaikesta pitää pystyä puhumaan. Sitä tärkeämpää puhuminen on, mitä vaikeammasta asiasta on kysymys. Mutta mässäilyyn en usko. Yksittäinen taideteos toteuttaa hyvin tärkeää vuoropuhelun ja vertaistuen tehtävää. Mutta ne kaikki yhdessä muodostavan jo genren, joka tekee ilmiöstä vastenmielisen. Ja liioitellun, elämässä on muutakin.

Terrence Malickin taide-elokuva kertoo maailman vaikeimmasta aiheesta taiten. Vaikka en innostunut uskonnollisen vaihtoehdon mukana olosta, ymmärrän, että täydellisessä toivottomuudessa kaikki lohtu on ihmiselle tarpeen. The Tree of life ei päästä helpolla otteestaan. Eikä elämä.

torstai 22. marraskuuta 2012

Peijas sentään

Vietin yön lapsen kanssa Peijaksen sairaalassa. Syynä vesirokon jälkitauti,  jonka oireita (39º kuumetta, päänsärkyä ja tunnottomat jalat) pidettiin terveysneuvontapuhelimessa sen laatuisina, että käskettiin heti päivystykseen. Ei kun herättämään ja pukemaan tokkuraista potilasta.

Vanhemmat tietävät, että jos ja kun lapset sairastuvat, se tapahtuu yleensä öisin. Löytyyköhän montaakaan äitiä, joka ei ole saanut nauttia päivystävän terveyskeskuksen öisestä tunnelmasta itkevä nyytti sylissään. Onpa käytävillä nähty myös laahustavia isiä. Laahustava siksikin, että odotuksesta puutuneita jäseniä on välillä pakko verrytellä.

Onneksi Peijaksen sairaalassa on olemassa priorisointijärjestelmä, jonka perusteella potilaita otetaan, tai voidaan ottaa, vastaanotolle jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä. Tuon järjestyksen perusteella me olimme koko odotussalin viimeiset. Onhan se mahdollista, että koko kolmi-, nelikymmenpäisen potilasmassan hoidon tarve oli suurempi kuin meidän. Onhan se mahdollista.

Kolmisen tuntia jaksoin ymmärtää ja hillitä kieleni. Lopulta, kun odotushuone oli tyhjä, kysyin tilanteestamme hoitohenkilökunnalta. Hoitaja vetäisi välittömästi raha-kortin esiin: henkilökuntaa ei ole alkuunkaan riittävästi. Pienen juttutuokion jälkeen hän lupasi kuitenkin siirtää meidät jonon kärkeen. Kärkeen - tyhjässä odotussalissa?

Tuntien odottaminen keskellä yötä ottaa voimille aikuisellakin, saati 7-vuotiaalla. Odottamisen lisäksi aikuista rassaa huoli ja epävarmuus lapsen tilasta. Uskon kyllä terveydenhuollon alimittaisiin resursseihin, mutta kaivatulla lisärahalla en välttämättä hankkisi lääkäreitä vaan päivystykseen uuden jonotusjärjestelmän. Eli vähän kohtuutta.

tiistai 20. marraskuuta 2012

Vahvemman oikeudella

Tiistaina 20.11. vietettiin lasten oikeuksien päivää. Meillä länsimaalaisilla päällimmäinen tunne voi olla, että hyvä jos jaksamme olla kiinnostuneita kehitysmaiden asioista. Sen verran karua kuvaa tiedotusvälineet meille kolmansista maista välittävät.

Lasten oikeuksista puhuttaessa katseen voi tarkentaa lähemmäksikin. Kuulen "Siivotaan ensin oma takapiha ja autetaan vasta sitten muita" -kuoron äänen taustalta. Siinä kööri on oikeassa, että parannettavaa löytyy meiltäkin, avun priorisoimisesta tai arvottamisesta en olisi niinkään varma.

Suhtaudun useimpiin teemapäiviin skeptisesti. On hienoa, jos ihmisten tietoisuuteen nousee joku vähemmälle huomiolle jäävä ongelma, mutta riittääkö se? Kuinka paljon esimerkiksi yhdellä äitien- tai naistenpäivän huomioimisella voi ostaa kredibiliteettiä?

"Enkö ole tuonut sulle muka kukkia ja kahvit sänkyyn, mitä?" "Mutta Oiva, eihän tässä siitä ole kysymys". "Toinko vai enkö?" "Oiva, sinä olet ollut viikon teillä tietämättömillä". "Vaimo, toinko?" "Toit, mutta..."  "Tässäkö on kiitos, kun mies yrittää pitää vaimoaan tyytyväisenä". Ja pahimassa tapauksessa akkaa turpaan.

Onhan se hyvä, jos ihmisoikeuksia tai muita tärkeyksiä pohditaan edes kerran vuodessa. Mutta väärin käytettynä teemapäivä kolahtaa omaan nilkkaan. Raadollisuuteni johtuu historiasta ja ihmisluonnosta: vahvempi sortaa aina sitä kansanosaa, joka heikoimmin pystyy itseään puolustamaan. Naisten ja lasten oikeuksissa on aina parannettavaa.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Sunnuntaipuuhastelua

Kirjahyllyn kohdevalot ja pesuhuoneen hylly ovat odottaneet asennusta jo jonkin aikaa. Eivät odota enää. Sunnuntait ovat oivia päiviä tekemättömien pikku juttujen hoitamiseen. Minulla ryhtymistä helpottaa se, että hoidettavia hommia on useampi.

Kun tikkaat, porat ja muut kalut olivat esillä, niin samalla vaihdoin yhden palohälyttimen, korjasin keittiönjakkaran, asensin kitaran seinätelineen ja fiksasin enää puolittain palavista jouluvaloista toimivan ratkaisun saunan kuistille.

Naurettavan pieniä juttuja kaikki erikseen, mutta kun kaikki oli asennettu ja paikoillaan, eron jo huomasi. Naapurin rouva ihmetteli pihamaalla puuhakkuuttani ääneen. Vaimoni totesi lakonisesti, että satuit paikalle oikeana hetkenä, yleensä ne menevät tällä miehellä sohvalla.

perjantai 16. marraskuuta 2012

Odotusten aika

Pitkäksihän se käy odottavan aika, odottipa melkein mitä tahansa. Ehkä siksi kiireinen ihminen muokkaa perusolemukseltaan passiivista odottelua aktiiviseen suuntaan. Odottaminen alkaa muistuttaa, jos nyt ei vaatimista, niin tekemistä kuitenkin.

Odotetaan huomista, ylihuomista ja ensi viikkoa. Odotetaan lunta, syntymäpäivää ja juhannusta. Odotetaan vieraita, lahjoja ja koulun alkua. Odotetaan suojatien reunalla, bussipysäkillä ja oven takana. Odotetaan kavereita, discoa ja koulun loppumista.

Odotetaan opiskelupaikkaa, valmistumista ja työelämään pääsyä. Odotetaan sitä oikeaa, odotetaan oikeaa hetkeä ja odotetaan lasta. Odotetaan palkankorotusta, ylennystä ja uusia haasteita. Odotetaan lomaa, vuorotteluvapaata ja eläkkeelle pääsyä. Odotetaan palvelutalopaikkaa, ulkoiluttajaa ja perintöä.

Kaupassa jonotetaan, liikenteessä jonotetaan ja puhelimessa jonotetaan - odottamista kaikki tyyni. Odotetaan suotuisia tuulia, talouskasvua ja lottovoittoa. Odotetaan jotakin tapahtuvaksi ja tilanteen kehittymistä. Maailman rauhaa odotellessa voi mennä vaikka armeijaan, siellä sitä vasta odotetaankin.

Vaihtoaitiossa odotetaan kentälle pääsyä ja kentällä vaihtoon pääsyä. Työpaikalla tekijä odottaa kehuja ja pomo tulosta. Kotona odotetaan isää, äitiä ja teini-ikäistä, ja he kaikki ymmärrystä. Asioitaessa odotetaan hyvää palvelua, raveissa toto-vinkkejä ja tutun kaupassa alennusta. Inspiraatiota odotetaan erityisellä hartaudella.

Odotetaan huomiota, hymyä ja kosketusta. Palautetta odotetaan ja uutisia. Odotetaan parannusta, uudistusta ja mitä tuleman pitää. Odotetaan tuomiopäivää tai ainakin katastrofia. Anteeksipyyntöä voi joutua odottamaan pitkäänkin, monesti odotetaan turhaan. Ihmisarvoista kohtelua odottavat meistä kaikki.

Joskus käy niin, että  odotukset ovat liian korkealla. Silloin voi sattua jotakin odottamatonta. Epätoivoissamme odotamme ihmettä tapahtuvaksi. Ellei sitten hommat suju päin vastoin, eli odotetusti, jolloin tuloskin on odotusten mukainen.

Työssä käyvät odottavat perjantaita ja viikonloppua. Tällä hetkellä perheessämme lapset odottavat joulupukkia ja me vanhemmat veronpalautuksia. Tässä vaatiessa olisi hyvä osata myös olla, ihan vaan, tässä näin, odotella.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

i-päivä

Korttien koot ovat kasvaneet. Kuten myös niiden lukumäärä. Toisaalta sen ymmärtää, koulussa on omat askartelut ja ip-kerhossa omat. Vähän samaan tapaan toimitaan myös eskarissa. No, sen verran otan takaisin, että nuorimmaisemmalta (tai tarhatätihän sen oli tehnyt) tuli vain yksi, mutta se olikin hanurikortti.

Kyllähän lasten värkkäämiä juttuja on kiva saada. Värikkäitä kartonkeja, täynnä kreppipaperia, piippurasseja ja erilaisia nappeja. Liimaa ei paljoa säästellä, kai sillä kiinnitetään samalla korttiin ne kaikki tunteet. Harakanvarpaat hellyyttävät, kehut vähän naurattavat. Riimiin asettuvat runonpätkät yllättävät.

Tänä vuonna tarhan päässä oli järjestetty isänpäiväkorteista näyttely. Eskarilaisten teemana oli kirjoittaa asioita, joissa isä on erityisen hyvä. Aika monessa kortissa kerrottiin, että "iskä on hyvä tietokoneissa tai kännykkäpeleissä". Isät olivat hyviä töissä mutta myös sohvalla osattiin pötkötellä maininnan arvoisesti.

En tiedä, mitä mahtoi päiväkodin henkilökunta lasten "kehuista" ajatella. Elleivät jopa rakentaneet näyttelyä tarkoituksella: lukekaapa isät tuosta, mitä lapsenne teistä ajattelevat. Minua korttien teksit pääasiassa naurattivat. Ja jos olen aivan rehellinen, niin myös vähän lohduttivat. Enkä tarkoita nyt töitä tai käynnyköitä.

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Kesäputki

Näihin aikoihin alkaa olla näitä ikävä. Kun kaikki elävä ja vihreä tuntuu olevan kaukana takana, kun lumi ja muut talven riemut ovat vielä jossakin edessä.


perjantai 2. marraskuuta 2012

Yksin Vol.3

Kun mökki on lämmitetty, matkaväsymys pois nukuttu ja sormen päät koviksi soitettu, alan katsella ympärilleni. Pikku pakkanen on vaihtunut plusasteisiin. Ohut lumivaippa on sulanut. Puissa ei näy lehtiä. Pienet laineet lyövät laituria vasten. Järveltä puhaltava tuuli on kylmää mutta ei jäätävää.

Aitan kulmalla odottaa sorakasa satunnaisen lapiomiehen inspiraatiota. Hyvä että odottaa: fyysinen työ toimii kunnon kohennuksen lisäksi meditaatio-keinona. Sora on aika isokivistä tavaraa. Kottikärryn rengas on miltein tyhjä. Kärrään puolikkaita kuormia.

Parin tunnin jälkeen ranteet alkavat hyytyä. Sitten saunaan, monettako kertaa jo? Saunan jälkeen istuin pitkään terassilla. Täällä höyryää iho, ei pää. Yksin ollessa aistit terävöityvät. Hiljaisessa ympäristöstä erottuu tunnistamattomia ääniä. Taidan olla vieraantunut luonnosta, kun jään pohtimaan niiden aiheuttajaa.

Joillekin täydellisen pimeyden ja hiljaisuuden kokeminen on arkipäivää. Maaseudulla tai metsässä asuva tuskin jaksaa viehättyä ympäristöstään joka päivä. Mutta valtaosa suomalaisista asuu kaupungeissa. Minulle matka minuuteen on myös matka luontoon. Vähän niin kuin Walt Whitmanin runoissa.


Yksin Vol.2

Yksi tämän elämänvaiheen tuomista pulmista on yksinäisten hetkien puute. Kun lapset ovat pieniä ja vanhemmat käyvät työssä, luonnollisia tilanteita tai tilaisuuksia yksinoloon on niukalti. Niinpä näitä harvinaisia hetkiä pitää vaalia, joskus myös luoda.

Kaikki tarvitsevat aikaa itselleen, joku enemmän, joku vähemmän. Ennen perheen perustamista tämän tarpeen toteuttaminen kävi luonnostaan. Esikoisen syntymän jälkeen meni monta vuotta, että sain omaa aikaa vain työmatkan verran. Vahva argumentti yksityisautoilun puolesta.

Ennen perheen perustamista tein myös mökkireissuja yksin. Pari päivää pois ihmisten ilmoilta tekee mielelle hyvää. Perinne katkesi esikoisen synnyttyä ja mökkimatkan pidennyttyä. Väsyneenä tuntien ajomatka tuntui mahdottomalta, vaikka tilaisuus siihen olisi joskus tullutkin.

Vanhan perinteen uudelleen lämmittäminen tapahtui vaimon aloitteesta. Sen lisäksi, että olen huono lähtemään, koen myös velvollisuudekseni olla aina lasten saatavilla. Vuosi sitten puolisoni kyllästyi päivystämiseeni ja lähetti minut matkaan, yksin. Parin päivän lepo lie tehnyt hyvää itse kullekin. Sen vuoksi olen mökillä, tänäkin syksynä, yksin.

Yksin Vol.1

Yksinolon tunne vahvistuu, kun ajan lumen peittämää tienpahasta. Muistelen lumen sataneen muutama päivä sitten, joten lienen ainut ihminen tällä niemellä. Rengasuran tekeminen neitseelliseen lumivaippaan jotenkin nolostuttaa.

Mökillä on todella hiljaista ja pimeää. Tuvan lämmittämiseen menee muutama tunti. Puita palaa sekä kiukaassa että takassa. Makuusopessa naksuttaa sähköpatteri. Vaihdan ulkoisen villapaidan sisäiseen, rommitotin jälkeen voin riisua takin. Saunan jälkeen pärjää jo t-paidassa.

Kun lämpötila kohoaa lähelle kahtakymmentä, alan viritellä kitaraa. Kynttilän valossa lankusta irtoaa omituisia sointuja. Olen yksin, mutta en kumminkaan. Joku yhteys täällä syntyy tuohon ympäröivään pimeyteen. Ulkoa kantautuu vieno tuulen humina.

tiistai 30. lokakuuta 2012

Täyskuu(ko)

Nyt tiistai-iltana täällä Etelä-Suomessa on komea täyskuu. Hajanaiset pilvet lisäävät ilmiön näyttävyyttä. En yhtään ihmettele, että entisaikain tähtitieteilijät luulivat kuun tummien alueiden olevan meriä, niin selvästi ne erottuivat. Taas tuntui siltä miltä viime aikoina on usein tuntunut - halusin kuvata näkemäni.
Hyvänkään puhelimen kamera ei tahdo tavoittaa täyskuun taikaa. Kuvan suttuisuudesta suivaantuneena koetin ensimmäistä kertaa kuvamuokkausta. Muutamalla valotuksen, terävyyden ja värikylläisyyden muutoksella jälki muuttui tämän näköiseksi. Ei siis mitään tekemistä todellisuuden mutta leikin kanssa kumminkin.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

10 kirjaa, 5 henkeä

Helsingin kirjamessut on meidän vuotuinen must-tapahtumamme, sinne on päästävä tuli mitä tuli. On sinne päästykin: kolme kertaa olemme olleet siellä vaunujen kanssa, parina vuonna olen messuillut työn merkeissä, loput keikat olemme tehneet vaimoni kanssa kahden.

Tänä vuonna fiilistä parantivat isompi messualue ja sitä kautta leveämmät käytävät. Ensimmäistä kertaa messuilla tuntui jopa väljältä. Ensimmäistä kertaa pääsimme paikalle perjantai-iltana. Sen sijaan lastenvahdin mahdollistama  punkkufiilistely ei tainnut olla ihan ensimmäinen kerta.

Ainoa miinus reissulle on vanha tuttu, aikapula. Yhden illan yleissilmäys jää hajanaiseksi, kirjailijahaastattelut kuuntelematta ja täsmähankinnat löytämättä. Mikä ei tietenkään tarkoita, että messuilta ei jäisi mitään käteen.  Kolmessakin tunnissa ennättää aistia hyvin tunnelmaa, ja vinguttaa myös korttia.

Omaan kassiini päätyi Hilary Mantelin loistavan Susipalatsin palkittu jatko-osa Syytettyjen sali, sekä Pablo Tussetin Sian nimeen. Vaimo panosti Mummoon, DeLilloon ja muuhun filosofiaan. Lapsista isoimmat saivat avaruusaiheista kamaa, nuorimmaisen toive kaivurikirjasta toteutui. Yllättävän maltillista menoa.


torstai 25. lokakuuta 2012

Valohoitoa

Olen harmitellut muutama vuosi sitten rakennetun talomme vaatimatonta valosuunnittelua. Jotenkin sen kaiken kiireen keskellä ei tullut tarpeeksi keskityttyä asiaan. Kattoon sinänsä tuli riittävä määrä valorasioita, ja seiniin kytkimiä, mutta jotakin jäi silti uupumaan.

Harmittelu loppui tällä viikolla. Ensimmäisenä hankimme keittiön yläkaappien päälle asennettavat led-rimat. Koska kaappien yläreunassa kulkee koristelista, valo heijastuu sieltä kattoon. Epäsuora valo, kaukosäätimestä valittavine väreineen, teki sen verran suuren vaikutuksen, että homma ei jäänyt siihen.

Olohuoneesta vanhat plafondit eteiseen ja lasten huoneeseen. Tilalle olkkariin vain yksi valaisin, neljäosainen halogeenispotti, jonka lasisessa kantalevystä löytyvät samat ledit kuin keittiöstä. Eteisen päävaloksi samanlainen, mutta vähän pienempänä. Ja kun on alkuun päästy niin antaa mennä vaan: myös kirjastoon tuli uusi kattovalo ja olohuoneeseen lukulamppu.

Uudistuksen idea on tietenkin valotehon kasvattaminen, nyt sitä on ensimmäistä kertaa meillä riittävästi. Varsinainen juju on kuitenkin huoneiden yleisvaikutelman muuttuminen: eteisen, olohuoneen ja keittiön kattoon kohdistuva valo luo aivan erilaisen tunnelman kuin katosta alaspäin suuntautuva valo.

Epäsuora valaistus toimii paremmin myös yleisvalona, jota tarvittaessa voi tukea kohdevaloin ja kynttilöin. Muutaman työtunnin ja osan veronpalautuksista se maksoi, mutta lopputulokseen voi olla tyytyväinen. Lapset lienevät kaikkein iloisimpia, suunnitteilla on jos jonkinlaista Halloween-juhlaa teemaan sopivine värivaloineen. Että ei kun pöö.


keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Kutsumaton vieras

Olen odotellut pimeän vuodenajan aiheuttamaa väsymystä tulevaksi jo jonkin aikaa. Tuntuu siltä, että tämä epämiellyttävä ja vakituinen vieras on nyt ovella. Joitakin päiviä olen ollut tavallistakin uupuneempi.

Kaamosmasennus on outo juttu. Alkusyksy on vuoden parasta aikaa. Pimeistä mutta lämpimistä illoista tulee jotenkin eksoottinen olo, etelä-eurooppalainen vähintään. Sitten, muutamassa viikossa, käyskennellään murheen laaksossa.

Outoutta lisää se, että oireet voimistuvat vanhemmiten, tiedostamisesta huolimatta. Tänä syksynä olen onnistunut valmistautumaan tulevaan. Kalanmaksaöljyä, d-vitamiinia ja unikoulua. Ja jos voimat riittävät niin kuntoilua ja terveellisempää suuhunpantavaa.

Tulokset selviävät vasta kevättalvella. Itsearviontia tarkempaa palautetta tulee kanssaihmisiltä. Varsinkin perheenjäsenet ovat tässä ratkaisevassa asemassa. Mikä on miehen kondis, katse harittaa ja koko ajan valittaa? Onko isi okei vai ei?

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Harjakaiset

Perjantai-iltana vietettiin naapurissa harjannostajaisia. Rakennuttajien ja rakentajien lisäksi paikalla oli pääsuunnittelija ja naapureita. Tarjoiluissa ei ollut valittamista: 8 tuntia haudutettu hernesoppa on maineensa veroinen eväs. Ekstrana voileipäpöytä ja lukuisat juomavaihtoehdot.

Ilta oli miellyttävän musiikkipitoinen. Yksittäisiä lauluesityksiä, klassista kitarointia, haitarin soittoa ja yhteislaulua. Kokemuksen rikkautta nosti monipuolisuuden lisäksi esitysten monitasoisuus. On kai aika tavallista, että alkuillan esitykset ovat taidokkaampia, loppuillan enemmänkin... tunteikkaampia.

Alkuillasta messissä oli myös lapsia, mukana jopa kaksi nolla-vuotiasta. Harjakaiskulttuurin siirtäminen tuleville sukupolville kuullostaa mukavalta, mutta pitäisikö se kuitenkin siirtää tarjoiluineen: lautasellinen hernekeittoa, kaksi voileipää ja myös juomat perinteen mukaan: lapsille limut ja aikuisille kaksi olutta max.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Marja

Vielä tämän tunnelman haluan jakaa. Valkoiset marjat ja lakastuva, kostea lehvistö, surumielinen mutta silti toiveikas.


Valo

Olen muutenkin tekniikka myönteinen ihminen, mutta erityisesti pidän puhelimien kehityksestä. Ennen Galaxy S III:a en juuri valokuvia napsinut. Nyt tuntuu, että ympäristö on pelkkiä värejä, tiloja ja valoja, jotka pitää vangita.


Kukinto

Koko ajan silmä poimii ympäristöstä upeita värejä ja hienoja yksityiskohtia. Tämäkin naapurin puu on kuulemma joka syksy yhtä kaunis, minä huomasin sen vasta.


torstai 18. lokakuuta 2012

Memento

Menin vaihteeksi autolla töihin. Vilkaisin kelloa tyhjällä tiellä, 5.44. Kun katsoin kelloa heti uudestaan, se oli 5.47. Kellon vilkaisujen välillä tuntui olevan sekuntteja. Omituinen tunne kun filmistä katoaa pätkä, vaikka lyhytkin. Missä olin? Mitä ajattelin? Mahdoinko viihtyä?

Asioiden ja yksityiskohtien unohtelun laitan väsymyksen ja rikkonaisten öiden piikkiin. Pienten lasten vanhemmilla esiintyvää hajamielisyyttä ja keskittymiskyvyn puutetta en pahemmin diggaile, mutta mielen harhailu on eri juttu. Sitä paitsi ajatusten vapaus kuullostaa niin ylevältä.

Töissä on yritettävä pitää katse pallossa, yleensä siinä onnistuu, mutta ei aina. Kaikilla on kokemuksia siitä, ettei keskustelukumppani oikeasti kuuntele. Lapset osaavat vähän liiankin hyvin tämän taidon, jotkut aikuisetkin. Se tietysti voi johtua yhtä hyvin väsymyksestä kuin kiinnostuksen puutteesta.

Ajan ja paikan häviämistä tapahtuu ehkä helpoiten silloin, kun keskittyy johonkin mielekkääseen. Kirjat, leffat ja viinakset ovat tutuimpia toiseen todellisuuteen kutsujia. Ajatusten harhailua homma ei kuitenkaan ole, koska kyse on tarkoitushakuisesta toiminnasta. Sitä paitsi silloin kyllä muistaa missä oli ja kenen kanssa. Tai, no.

Tällä kertaa olosuhteet tukevat liikenneturvallisuutta: käytän pääsääntöisesti julkisia. Unohdan itseni paljon mieluummin bussiin kuin auton rattiin.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Lisää tekemistä

Hektisessä elämänvaiheessa retoriikka ja terminologia voivat vääntyä vänkään suuntaan. Esimerkkinä "vanhempainneuvoston" kokouksemme torstaisin, jossa katsomme ja suunnittelemme tulevaa viikonloppua. Tällä kertaa puolisoni kertoi pe-la-su menoja olevan joitain. Itsekin pidin listaa vain vähän poikkeavana.

Näin se meni. Vanhimmalla lapsella oli kahdet synttärit. Keskimmäisellä yhdet synttärit ja lahjaksi saatu Tropicario-reissu. Yksi naapurin muksuista oli meillä päivähoidossa nelisen tuntia. Lisänä koko perheen vierailu isomummon nimipäiville. Mummo kun on siinä iässä, että kaikki merkkipäivät vietetään ja niihin osallistutaan.

Suhtautumistavassamme alkaa näkyä lasten vaikutus. Joskus ennen olisin pitänyt menoamme naurettavan hektisenä. Nyt en jaksa vastustaa kehitystä. Viikonlopun tilanne tuntui meistä aikuisista melko normaalilta. Varsinkin kun lapset ennättivät valittaa monessa välissä, ettei ole mitään tekemistä.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Järkeä vai ei?

Avautui oman ajan ja itsensä toteuttamisen paikka, puolisolle tuli iltamenoa. Normaalisti tällaisina iltoina valitsen kitaran, kirjan ja leffan väliltä, vähän fiiliksestä riippuen. Nyt tekisi mieli nyykähtää lasten kanssa samaan aikaan.

Virkistävillä drinkseillä voisi pysyä silmät vähän aikaa auki, mutta leffaillalle voi tulla hintaa. Jos en nuku väsymystäni pois, se siirtyy ensi viikolle. Siitä on vaikea selvitä. Valvomisessa ei ole siis mitään järkeä, juuri siksi taidan sen valita.

Ilman järkeä ja järjestelmällisyyttä on vaikeaa pyörittää Perhe Oy:tä. Järki on mukana kaikessa: ruoassa, asumisessa, harrastuksissa, lomissa, koko arjessa. Siksi se välillä väsyttää. Siksi se pitää välillä unohtaa. Siksi drinkkigrogi. Nyt. Sori.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Punaista ja keltaista

Siitä on monta vuotta, kun olen osannut viimeksi nauttia ruskasta. Asuinalue on pysynyt samana jo kymmenisen vuotta. Kun syksykin tietääkseni on tullut joka vuosi, herää kysymys, mikä on muuttunut?

Mikäli evoluutiobiologeja on uskominen niin ihminen ei muutu, korkeintaan hänen ajatuksensa tai suhtautumistapansa asioihin. Mitä eroa edellisillä on ihmisen itsensä muuttumiseen, en sitten tiedä.

Nyt tekisi mieleni selittää tilannetta kahdella muuttujalla: julkisen liikenteen käytöllä ja lasten kasvamisella. Ympäristöä tarkkailee bussin ikkunasta eri tavalla kuin ratin takaa. Lapset ovat taas parhaita oppaita johdattelemaan meidät aikuiset takaisin luonnon ihmeiden pariin.


maanantai 8. lokakuuta 2012

Syksyn syy ja ansio

Niin alkavat olla ulkokalusteet ja kesäpelit pinossa, muovimopot ja polkupyörät rivissä, työkalut ja pihalelut ojennuksessa. Viikonlopun siivoustöitä siivittivät upeat syyskelit sekä varastoinnin helppous: lasitettu terassi on toki toimiva kesän jatke, mutta talvisin sen käyttö kesäkamojen varastona on ehdoton.

Paikkoja talviteloille laittaessa tulee jotenkin hyvä mieli. Vaikka talven tulo ei muuten nappaa, järjestelytyöt valmistavat selvästi tulevaan. Vähän niin kuin antaisi itselleen luvan käpertyä omaan koloonsa, omiin ajatuksiinsa, talviunia vastaavaan henkiseen horrokseen.

En varsinaisesti inhoa talvea mutta en fanitakkaan. Ongelmalliseksi suhteemme tekee lumen mutta myös lapsien määrä. Kolmen lapsen varustuksesta, motivoinnista ja ulkoilun tuntimääristä huolehtiminen vaatii talvisin melkoista aktiivisuutta. Lumitöitäkin on viime vuosina riittänyt.

Kun kesän aktiviteetit on siivottu pois ja ulkona metri lunta, kotoilua on helpompi harrastaa. Takkapuut ovat seinustalla siistissä pinossa, kynttilävarastot täydentyvät pikkuhiljaa ja lämmitettävän talvisiiderin etsintä hyvässä vauhdissa. Ajatukset harhailevat vielä varsin romanttisilla poluilla.

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Antero iski

Viime viikon sairasti nuorimmainen, nyt ovat keskimmäisen suu, kädet ja jalat pilkuilla. Luulin, että kyseinen tauti olisi joskus läpikäyty. Sen verran monta vuotta on tullut sumussa kuljettua, että muistin väärin. Entero-rokko.

Eihän tauti paha ole, mutta järjestelyjä se vaatii. Tässä kohtaa varhaisista aamuvuoroista on hyötyä, minun lopetellessa vaimo vasta aloittelee työpäiväänsä. Yleensä jaamme kotipäivystykset vaimon kanssa puoliksi, nyt hoitoapuna on ollut myös toinen mummoista.

Sairasta lasta pidetään kotona senkin vuoksi, ettei hän tartuttaisi muita. Käytännössä monen sairauden itämisaika on niin pitkä, että tarttuttaminen tapahtuu sen aikana. Niinpä 'terveiset' kiertävät tiiviissä lapsiryhmässä tehokkaasti. Mitä pienemmästä on kyse, sitä varmemmin onni potkaisee.

Edellistä taustaa vasten ymmärrän hitusen päiväkotien kantaa, jossa vähänkin nuhainen tai väsynyt lapsi pitäisi pitää kotona. Mutta vain hitusen. Kolmen pienen vanhemmalla työstä poissaoloja tulee ihan riitämiin. Jos jokaista räkätautia tai tautiepäilyä pitäisi viettää kotona, voisitte pitää kansantaloutenne.

Uusin potilaamme lienee tyytyväinen ylimääräisistä vapaapäivistä. Nuorin kyselee, että pääsisikö jo tarhaan, joko se antero meni?

sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Rosvopaistin äärellä

Vuoden oma-aika viikonloppu vietetty. Vesku toi lihan jonka Jouni hautasi maahan. Paistin lisäksi maistui lihamestarimme tekemä muikkulanttukukko, Jukan suolaamat kalat, mädit ja maustesienet. Tässä porukassa ei eines ole kovassa kurssissa: varamuonaksi hankitut grillimakkarat jäivät jälleen paistamatta.

Ruoka on keski-ikäisen porukamme intohimo. Ei siis välttämättä ainut, mutta yksi niistä. Joka vuosi seurueeseemme eksyy joku vähän oudompi, joka jaksaa ihmetellä kulinaristisia kokeilujamme. Kuin makkaraa nuotiossa kärtsäävä lökäpöksy olisi joku miehen normi?!

Tapaamisiemme viisivuotisjuhlan puhuttelemina päätimme jättää seuraavan miittingin väliin, sillä ensi vuodelle sattuu ainakin parit isommat syntymäpäiväjuhlat. Joillekin ei ole ongelma kokoontua samalla porukalla saman teeman ääreen useamminkin, minulle se vähän on.

Kadonnutta aikaa etsivänkin on pysähdyttävä toden edessä. Pienten lasten isänä en pysty - enkä haluakaan - olla erossa perheestäni kovin usein. Sitä paitsi, eivät tällaiset reissut ole ihan kevyimmästä päästä, enkä nyt tarkoita pelkkää rosvopaistin mässäilyä.


maanantai 24. syyskuuta 2012

Kippis, vanha kamu

Junaliput ostettu. On lähestymässä se hetki vuodesta kun perheen isä ottaa pari päivää omaa aikaa. Se on myös ainoa kerta vuodessa, kun tapaan lapsuuden- ja nuoruudenystäviäni. Olenpa onnekas voisi joku tokaista, harva pääsee tapaamaan ystäviään näin usein. No niin, no.

Yksi pikäaikaisimmista ystävistäni kuoli joitakin vuosia sitten. Nelikymppistä kaveriporukkaamme asia liikutti monella tasolla: perheen suru, huoli omaisten jaksamisesta, läheisten ikävä ja edelleen jäytävä epäusko. Unohtamatta pelkoa ja muistutusta kaiken katoavaisuudesta.

R:n hautajaisista sai alkunsa äijäköörimme vuosittainen tapaaminen. Osallistuvien sielujen kokoonpano vaihtelee vain vähän, sillä sovimme jo kättelyssä, että paikalle tullaan jos hengissä ollaan. Kokoontumisen yleisvire on positiivinen, mutta mukaan mahtuu myös tunteikkaita hetkiä.

Ajan rajallisuuden tajuamiseen ei tarvita sanoja. Haudalla vilkaisemme häveliäästi ympärillämme, ennen kuin kohotamme maljan ystävämme muistoksi. Kummulle lorautamme vain pienen siivun, R:n viinapää kun ei ollut siitä kestävimmästä päästä.

torstai 20. syyskuuta 2012

Teamwork

Eilinen työpäivä oli hyvä mutta venähti pitkäksi. Ennätin juuri parahiksi Kansallisteatterilta vanheimpainiltaan. Tarvinneko sanoa, kummassa viihdyin paremmin. En ole hyvä kokoustamaan enkä kuuntelemaan puheita. Olen myös vähän varauksellinen ja hidas ryhmäytymään. Toimikunta, neuvosto, yhdistys tai tiimi, raskainta on itsestäänselvyyksien jankkaaminen.

Tänä päivänä tiimityön merkitystä korostetaan julmetusti. Yksin touhuvan yksilön touhuja katsotaan hyvällä vain jos hän on taiteilija. Muilla sooloilijoilla on missio hukassa ja strategia hakusessa. Siinä vähän niin kuin jää moniarvoisuudet huomioitta ja synergiat hyödyntämättä.

Arvostelijalle tämäkin kolahtaa omaan nilkkaan. Samaan aikaan, kun vaadin yksilön vapautta ja uskon jokaisen henkilökohtaiseen ongelman ratkaisunkykyyn, vaadin lapsilta nöyrempää kuuliaisuutta. Tässä sitä ollaan taas vaatimassa kaikilta muilta paitsi itseltä. Mutta pitääkö meidän nykyvanhempien lähestyä perhe-elämää yritysmaailman opein?

Vaikka äänioikeuden ja puheenvuoron myöntäminen perheen pienimmillekin on perusteltua, eikö päätöksen teko pitäisi hoitaa painotetusti? Viiden hengen taloudessa mielipiteen esittäjiä riittää, eikä enemmistön (lasten) toiveet lähellekkään aina toteudu. Ja tästä moni kantaa syyllisyyttä. Toki se kirpaisee, kun lapsi itkien kertoo meidän vanhempien yleisimmän sanan olevan EI; ettemme IKINÄ toteuta lastemme toiveita. Varsinkin kun KAIKKI MUUT saavat AINA tahtonsa läpi. Tämä on tuttua retoriikka kaikille vanhemmille. Kuten myös se, ettei aina jaksa olla perustelemassa jokaista päätöstä.

Työpaikalla mukaudun aikaan ja suostun olemaan osa tiimiä. Kotona toimintamallini löytyy jostakin diktatuurin ja aristokratian välimaastosta. Tarkoitusperät korvaavat toimintamallit. Vanhempien käyttämä valta koituu koko yhteisön hyväksi ja niin edelleen. Stoalaisesta ulkokuorestakin on apua, vaikka sisin välillä värisee kuin haavan lehti.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Juhlahumua

Sunnuntain juhlaputki onnellisesti ohi. Ensin kävivät päivänsankarin lapsikaverit. Kaverien väistyessä, puolen tunnin porrastuksella saapui joukko sukulaisia. Väli oli juuri sopiva tarjoilujen esillepanon ja lelujen keräämisen kannalta. Sitä paitsi vekarat malttavat seurustella aikuiskavereiden kanssa paremmin pienen riehumisen jälkeen.

Jotkut haluavat jakaa lastenjuhlat useampaan osaan. Kaverisynttärit, sukulaiskahvit ja naapuripiipahdukset sijoitetaan eri päiville. Viisihenkisestä perheestämme neljä viettää tai vietätyttää vuosipäiviään. Edellisellä tekniikalla meillä olisi reilu kymmenen syntymäpäiväjuhlaa vuodessa. Siihen Joulut ja muut merkkipäivät päälle. Ei onnistu.

Me teemme päinvastoin. ”Paljon onnea vaan” raikui sunnuntaina kolmesti. Ensin laulettiin 87-vuotiaalle isotädille. Seuraava huomionosoitus tuli anopilleni, eli lastemme mummille. 6-vuotiasta päivänsankaria pyrki naurattamaan kun sama laulu kajahti kolmannen kerran, tällä kertaa hänelle. Sukupolvien jatkumo tuntuu konkreettiselta kun saman pöydän ääressä hampaat voivat olla kromikoboltista tai vaahtokarkista.

Seuraavia synttärijuhlia vietetään meillä vasta kevättalvella. Suhtaudun asiaan kaksijakoisesti: en pahasti ikävöi, mutta toisaalta, arkikin pitää välillä katkaista. Onneksi juhlan aiheen ei tarvitse olla almanakasta katsottu. Jo päivän toipumisen jälkeen mietiskelen, miten huomioimme sen, että nuorimmaisemme oppi päiväkuivaksi?

torstai 13. syyskuuta 2012

"Onni on joutoaikaa"

Aamuihmisenä makuuhuonedun yleensä melko varhain. Eilen vetäydyin kammioon luettuani iltasadun, ilta yhdeksän maissa. Lasten kanssa luemme nyt Ruohometsän kansaa. Aluksi epäilin, ettei puputarinassa riitä imua nykylasten mittapuulla. Huoleni oli turha, ei klassikon asemaan nousta vahingossa.

Adamsin jälkeen en jaksanut tarttua toiseen romaaniin. Liekö taustalla soineen Nancy Wilsonin ja Cannonball Adderleyn vaikutusta kun käteen osui Pessimistin elämänviisaus. Aforismeja-osiossa Schopenauer todistelee usammallakin suulla: "miten suuresti onnemme on riippuvainen iloisesta mielestä ja iloisuus terveydentilasta".

Arthur S:n ajatuksenjuoksu etenee niin, että ihmisen suurinta hulluutta on uhrata terveytensä kovin vähän, jos minkään vuoksi. Sen verran kirjoittaja tarkentaa, että jos yksilön temperamentti on melankolinen, onnelliseksi ei pääse silloin terveinkään. Tästä päästän Aristoteleeltä lainatun otsikon dilemmaan: tuoko vapaa-aika onnea kaikille?

Schopenauerin määritelmä rauhallista joutoaikaa etsivästä on ylevä: "henkevä ihminen tavoittelee hiljaista ja mahdollisimman häiriintymätöntä elämää". Edellisessä on kuitenkin riskinsä: kiireen ja hätäilyn lisäksi suurin este ihmisonnen tiellä on kuulemma ikävystyminen.

Ihmiskunnan sotaisa historia osoittaa, että varmasti näin on. Antiikin viisaille ja uudemman ajan filosofeille kuitenkin sanoisin, että on olemassa elämänvaiheita jossa ihminen on valmis ottamaan, niin hurjalta kuin se kuulostaa, jopa ikävystymisen riskin.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Kaunista melankoliaa

Sunnuntaina en herää ollenkaan. En sen vertaa, että ymmärtäisin, mistä tämä johtuu. Liian lyhyen uniajan sijasta nimeäisin mieluummin vuodenajan. Olo on enemmän unelias kuin väsynyt. Sallin tunteen tulla, olla. Mielenmaiseman tulkkina toimikoon kuva, sana ei taitu tahtomallani tavalla, taaskaan tai ikinä.


torstai 6. syyskuuta 2012

Ajan henki

Yksi piti käydä tarhasta ja toinen eskarista, kolmas makasi kotona kipeänä. Terve uimakouluun kun sairas ja pienin jäävät kotiin. Potuttaa, pääkaupunkiseudun kurssit ovat sekä lyhyitä että kalliita. Pikaisesti pinaattilettuja ja lentokentälle, entinen au-parimme tulee meille lomalle juuri tänään. Vaimo tulee töistä vasta illalla.

Hyvä valmistautuminen auttaa, mutta kaikkea ei voi suunnitella. Esimerkiksi ylimääräinen oksennustauti pakottaa luoviin ratkaisuihin. Tänään lapsiamme ovat hoitaneet sekä (työssäkäyvä) mummi että (omaa äitiään auttava) mamma. Toinen pappakin osallistui talkoisiin tarjoamalla autonsa käyttöömme.

Näitä päiviä on, ei usein, mutta on. Näihin päiviin tarvitaan sitä kuulua turvaverkkoa. Olemme onnekkaita, kaikki lastemme isovanhemmat elävät ja ovat osa elämäämme. Silti tuntuu, että turvaudumme ulkopuoliseen apuun liian harvoin. Ei ilkeä tai viitsi pyytää. Itse pitää yrittää selviytyä. Mistä tämäkin on peräisin?

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Penikoita

Takana on kaksi ja puoli viikkoa julkisten käyttöä. Työmatka sujuu yllättävän rivakasti, housun vyötärökin tuntuu löysemmältä. Olen ottanut tavakseni kävellä tulomatkalla parikymmentä minuuttisen taipaleen. Ainoa harmituksen paikka ovat pahuksen kipeät säären etuosat, eli penikat. En osaa kävellä hiljaa, en ole koskaan osannut. Vauhdin lisäksi askelluksessakin olisi korjaamista.

Kiivas kävelyvauhti kuvaa hyvin elämääni. En ole hyvä pysähtymään. Taitan matkaa katse kiinnitettynä määränpäähän. Huilaaminen on vaikeaa, jos hommat ovat kesken. Ei varsinaisesti mikään ylpeilyn aihe. Elämä kun on kesken siihen saakka kun se päättyy. Liekö kaikilla ohi sittenkään.

Löysin rantein ottamisessa on jotakin epäilyttävää. Näin minulle, meille on opetettu. Samaan aikaan, kun terveydenhuollon ammattilaiset todistelevat rennomman asenteen tuovan hyvää oloa ja lisävuosia, kansantaloutta kaiken mittana pitävät pyytävät lisäämään vauhtia. Jälkimmäinen oppi ei mene minussa hukkaan. Ahkeruus, tunnollisuus ja luotettavuus – siitä on moni suomalainen mies tehty.

Aikapulani ja kävelyvauhtini ovat sukua keskenään. Koko ajan pitää olla jotakin tekemässä, tai johonkin menossa: töihin, tarhaan, kotiin, kauppaan. Ja hautaan, mikäli lääkäreitä on uskominen. Ainoa hetki kun ennätän huoahtaa, on hetki ennen nukkumaan menoa. Tällä vauhdilla ja väsymyksellä kirjojen lukuvauhti ei tosin ole kummoinen. Tässä olisi säädettävää, sekä vauhdissa että tekniikassa. Toivottavasti penikat kestävät siihen saakka.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Miesten ilta

Nämä ovat meidän poikain suosikkeja. Onneksi vaimo keksii joskus itselleen iltamenoa. Hajuveden tuoksu ei ole ennättänyt eteisestä haihtua kun me jo virittelemme Star Wars-leffoja soittimeen. Valomiekkojen heiluessa mutustelemme yleensä pizzaa tai hodareita. Jätski kuuluu asiaan, ilman muuta. Illan päätteeksi iltatoimet, jotka sujuvat normi-iltoja paremmin. Ihmettelen vähän, että miksi, mutta vain vähän.

Kun pojat ovat nukkumassa, on isän vuoro katsoa elokuva. Uutuudet katsellaan yleensä vaimon kanssa kahden, yksikseni katselen omia suosikkejani. Vaikka lukeminen on itsensä viihdyttämisen prio-listallani ykkösenä, nautin myös yksinäisistä leffahetkistä. Vielä en osaa päättää, olenko Crazy Heart vai Bladerunner tuulella. Ilta näyttää.

torstai 30. elokuuta 2012

Omaa satoa

Määrä ja maku ovat niin last season. Tämän syksyn uusi musta on 'itse kasvatettu'!


keskiviikko 29. elokuuta 2012

Aikaköyhä vai aikapula?

Tänään Helsingin Kampintorilla muutama asiaan vihkiytynyt järjestää ”Minulla on aikaa”-päivän. Tavoite on jalo: pienellä ajallisella panostuksella, läsnäololla ja kuuntelemisella voi olla suuri merkitys toiselle ihmiselle. Kun tänä aamuna haastattelin yhtä tapahtuman järjestäjistä, hän vakuutti, että pääsääntöisesti kiire on itse aiheutettua ja niillään nitistettävissä.

Oman ajallisen panostukseni ja läsnäoloni olen suunnannut lapsilleni sen verran tehokkaasti, että tällä kertaa torilla ei tavata. Sen sijaan kuuntelemisen taidossa on meikäläiselläkin petrattavaa. Aikapulaa valittelevalla on aikaa tuoda oma kantansa julki, mutta ennätänkö kuunnella vastausta? Osaanko, haluankokaan?

Sosiologi Timo Kopomaa toteaa kirjassaan Leppoistamisen tekniikat, että ajan puute tuntuu raastavan lapsiperheitä ja aikuisia aina kriisin partaalle. Minusta tuntuu samalta. Mutta kun yritän miettiä kuinka paljon kiireeni on itse aiheutettua, en pääse puusta pitkään. Totta kai perheen perustaminen on valinta. Totta kai omakotitalon rakentaminen on valinta - vieläpä valinta, jota kaikki eivät voi valita.

Aikapulan rinnalle on noussut uusi termi: aikaköyhyys. Siinä kun aikapula on enemmän arvovalinta, aikaköyhällä ei vaihtoehtoja ole. Aikaköyhyydestä kärsitään eniten kehitysmaissa, köyhyydellä on tapana kumuloitua. Aikaköyhyydestä kärsivät enemmän naiset kuin miehet sillä arjen pyörittäminen ja kodinhoito jakautuu edelleen epätasaisesti.

Joskus muistutan itselleni, että joillakin on vielä vähemmän. En sen takia, että se minua lohduttaisi, vaan sen takia, etten valittaisi. Suhteellisuuden tajua antaa myös tasa-arvoinen parisuhde, jossa työt ja vastuut jaetaan, jossa keinot ja tavoitteet ovat yhteisiä. Kuten vaikka se, että päästää toisen lenkille, vaikka eteisessä olisi pissi-kakka-mehu-kura-tuplavahinko. Missä on mun verkkarit?

lauantai 25. elokuuta 2012

Leffapäivä

Kävimme aamupäivällä kahden vanhemman lapsen kanssa katsomassa "Urhean", näyttävä joskin ikärajoihinsa vähän pelottava animaatio. Ja hienoa, että sankarinroolissa seikkaili tyttö. Päivästä taitaa tulla muutenkin elokuvallinen. Samalla reissulla takertui yllä olevakin mukaan. Murakamia olen lukenut ja tykännyt, vaan kuinka taipuu kaipuu kankaalle? Selvinnee illalla.

torstai 23. elokuuta 2012

Primitiivistä

Nuorena pystyy valvomaan useammankin yön ja silti suoriutumaan töistä. Nykyään jo yksi huono yö saattaa riistää ilon ja halun seuraavalta päivältä, saati jos joutuu valvomaan pitempiä aikoja. Viime yönä, reilun tunnin unosten jälkeen, heräsi nuorimmainen. Itkuherätys oli sen verran pitkä ja perusteellinen, että eipä sen jälkeen enää paljoa nukuttu.

Onneksi työpäivä meni lomanjälkeisen innostuksen merkeissä. Tuleva perjantai tukee sekin jaksamista, ”päivän jaksaa vaikka päällä seisten”. Sitten parin päivän huili ja hyvällä onnella joku parempi yö.

Viilennyt ilma lie tehnyt tehtävänsä, kun niin mieli tekee punaista ja täyteläistä. Sanotaan mitä sanotaan, mutta kyllä rapakon takaa tulee kaksi varsin nautittavaa asiaa: amerikkalainen nykykirjallisuus ja Zinfandel-viinit. Ja jos Hemingwaytä pidetään äijänä, pitää muistaa, että Zinfandelikin on jalostettu Primitivosta.

tiistai 21. elokuuta 2012

Ylimääräistä

Vapauden indikaattori ja maalaisuuden mittari maksoi tänään ylimääräisen sataviisikymppisen. Sen verran on omavastuu lasivakuutuksessa. Jokainen autoon mennyt euro tietysti harmittaa, mutta harmittaisi vielä paljon enemmän jos tuulilasivakuutusta ei olisi ollut. Kivi pamahti lasiin lomareissulla jossakin Kempeleen tietämillä. Aluksi näytti, että lasiin jäi vain pieni, tavanomainen jälki. Parin päivän päästä iskukohdasta luikerteli siisti halkeama.

Muualla tuulilasissa halkeamia katsastusmiehet sietävät, mutta eivät kuljettajan näkökentässä. Kuten olen jo kertonut, siirryin itse julkisten käyttäjäksi. Se ei tarkoita sitä, etten rattiin tarttuisi. Tahtoo olla niin, että renkaan vaihdot, katsastukset, huollot ja korjaukset jäävät perheen miesväen vastuulle. Joku viisas on joskus määritellyt sen, kuinka paljon ihmisellä on ylimääräistä aikaa ja rahaa. Juuri sen verran, kun auton yllättävä korjaaminen kestää ja maksaa.

maanantai 20. elokuuta 2012

Ensimmäinen työpäivä, ja vielä autotta

Selvittiinhän siitä, ensimmäisestä työpäivästä loman jälkeen. Aamu sujui melko mukavasti, mutta sitten iski väsy ja outous. Sillä kävihän niin, että keskimmäisemme heräsi kolmen maissa ja käpertyi kainalooni, kun uni ei enää tullut. Ei tullut isällekään, hellistä tunteista huolimatta olisin ollut kiitollinen virkeämmästä viikon alusta.

Haastattelin tänään norppauimari Kimmo Ohtosta. Kimmo aikoo kauhoa 125 kilometriä Savonlinnasta Lappeenrantaan. Tempauksella kerätään huomiota ja rahaa Saimaannorpan hyväksi. Melko hyvin mieheltä, joka vielä vuosi sitten osasi uida vain auttavasti.

Ihan samanlaiseen ympäristötekoon en vielä itse kyennyt, mutta yritystä on.
Aloitin nimittäin autottoman työmatkailun. Ensimmäinen päivä oli lupaava, missasin vain yhden bussin eikä matkoihin käytetty aikakaan ollut paha. Ihan hyvin mieheltä, joka vasta eilen selvitti, mitkä bussit meille päin kulkevat.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Iltapäiväsuunnitelma

Pari viikkoa lorvailua, pari viikkoa puuhastelua, siitä oli loma tänä vuonna tehty. Soran kärräämistä, pihan raivaamista, tavaroiden kierrätystä, marjapensaiden istutusta - vaikka varsinaiset rakennustyöt ovat takana päin, omakotiasujilla tekemistä riittää.
Onpa tässä suorittamisen ja väsymyksen ahtaassa välikössä joskus puheissa vilahtanut muutto kerrostaloon. Ei tarvitsisi viedä ruohonleikkuria huoltoon eikä putsata vesikouruja. Ei talsia aamulla postilaatikolle eikä odotella lämmintä vettä. Mutta toisaalta, mitä ihmettä sillä kaikella ajalla tekisi? Ehkä joskus tulevaisuudessa ihmettelemme itsekin touhujamme: viidessä vuodessa kolme lasta ja talon rakennusprojekti. Me molemmat vanhemmat mukana työelämässä, totta kai, eihän tämä muuten olisi mahdollista. Mutta kuten sanoin, ehkä tulevaisuudessa, nyt ei ehdi miettiä. Paljon kaivattua aikaa ei tällä haavaa hankita asumismuotoa vaihtamalla vaan työjärjestelyillä. Huomisesta alkaen aamurutiini on seuraavanlainen: viideltä ylös, suihku, kahvi ja kuudeksi duuniin. Aikainen vuoro päättyy myös ajoissa. Periaatteessa minun ja lasten kotiutumisen väliin jää tunti, pari. Se näyttää kirjoitettuna hyvältä, mutta miten lie käytännössä?

tiistai 14. elokuuta 2012

Eka päivä

En muista milloin silmät olisivat viimeksi kostuneet. Nuorimmaisen iso päivä sujui kaikkein kivuttomimmin, tarhaleikkeihin keskittynyt ei huomannut kuinka isä livahti kesken kaiken pois. Pienesti jännittänyt keskimmäinen taas totesi eskarikavereistaan, että tuttujahan nämä ovat, opeja myöten. Mutta kylläpä isän sydänalassa värähti, kun päästi esikoisensa kädestä irti.

Koulutulokkaat jaettiin nimenhuudolla kahteen reppuryhmään. Kiemurtelevassa jonossa toiset olivat kuin kotonaan, osa ei hukannut katsekontaktia vanhempaansa hetkeksikään. Kaihoisimmat katseet luotiin silti isien ja äitien puolelta. Vaikka kyseessä oli ensimmäinen koulupäivä, vanhempia ei kutsuttu kouluun sisälle. Paikalta poistui monta silmäkulmaansa pyyhkivää saattajaa.

Aloitus on yleensä positiivinen määre, mutta merkitsee se myös jonkun lopetusta. Iloon sekoittuu myös surua. Päällimmäisenä ehkä tunne, että nytkö jo? Heti perään huoli  tulevaisuudesta ja turvallisuudesta. Toivottavasti lapsestani ei tule kiusattua eikä kiusaajaa. Muistan kyllä kuinka armoton koulumaailma voi olla. Kovin hiljainen on tämä talo.


maanantai 13. elokuuta 2012

Aloituksia

Viikko lomaa jäljellä. Alkuviikot meni puhtaasti lomaillessa, ensimmäinen viikko pohjanmaalla, toinen mökillä. Tämän kesän kokemuskenttään merkittiin mm. Ähtäri, Hailuoto ja savusauna. Lapsien mielestä loman parasta antia oli - jälleen kerran - uintihetket oman mökin rannassa. Parin viikon jälkeen oli silti mukava palata kotiin.

Kolmas viikko meni jo tutussa touhussa, taloa laittaessa. Tulipa osallistuttua myös naapurin peltikaton nostoon. Reidet ovat vieläkin vatkulia. Tämän viimeisenkin lomaviikon suunnittelin käyttäväni tehokkaasti: istuttaa pari marjapensasta, luumupuun, rakentaa edellisille kehikot ja lisätä yhdet ikkunat tuulisille etu- ja takakuisteille.

Tähän astinen loma tuntuu pidemältä kuin kolmelta viikolta. Olen pitänyt työkännyn ja työpostit visusti lukkojen takana. Alkupäivien ihmettelyn jälkeen en niitä edes kaivannut. Loma lienee tehnyt tehtävänsä, kun ajatus viikon päästä alkavista töistä ei ahdista lainkaan. Voi se kertoa myös työn mielekkyydestä.

Aloituksista puheenollen vaimoni työt alkoivat jo tänään. Hyvillä mielin näytti aamulla starttaavan, ehkä osin loman ansiosta. Kun itse aloitan viikon päästä, aloitan uudessa homassa: siirryn iltapäivästä aamuun Olgan juontokaveriksi. Toinen syy, ettei loman loppuminen ahdista: duunikaverina tulee olemaan yksi Suomen parhaista.

Lisäksi perheessämme yksi aloittaa koulun, toinen eskarin ja kolmas tarhan. Tähän vuodenaikaan osuu myös urheilu- ja harrastekerhojen aloitukset. Niinpä viime päivämme ovat olleet kalentereiden synkronointia mutta myös avaimia, kelloja, kännyköitä ja reppuja. Melkoinen määrä aloituksia.