sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Rosvopaistin äärellä

Vuoden oma-aika viikonloppu vietetty. Vesku toi lihan jonka Jouni hautasi maahan. Paistin lisäksi maistui lihamestarimme tekemä muikkulanttukukko, Jukan suolaamat kalat, mädit ja maustesienet. Tässä porukassa ei eines ole kovassa kurssissa: varamuonaksi hankitut grillimakkarat jäivät jälleen paistamatta.

Ruoka on keski-ikäisen porukamme intohimo. Ei siis välttämättä ainut, mutta yksi niistä. Joka vuosi seurueeseemme eksyy joku vähän oudompi, joka jaksaa ihmetellä kulinaristisia kokeilujamme. Kuin makkaraa nuotiossa kärtsäävä lökäpöksy olisi joku miehen normi?!

Tapaamisiemme viisivuotisjuhlan puhuttelemina päätimme jättää seuraavan miittingin väliin, sillä ensi vuodelle sattuu ainakin parit isommat syntymäpäiväjuhlat. Joillekin ei ole ongelma kokoontua samalla porukalla saman teeman ääreen useamminkin, minulle se vähän on.

Kadonnutta aikaa etsivänkin on pysähdyttävä toden edessä. Pienten lasten isänä en pysty - enkä haluakaan - olla erossa perheestäni kovin usein. Sitä paitsi, eivät tällaiset reissut ole ihan kevyimmästä päästä, enkä nyt tarkoita pelkkää rosvopaistin mässäilyä.


maanantai 24. syyskuuta 2012

Kippis, vanha kamu

Junaliput ostettu. On lähestymässä se hetki vuodesta kun perheen isä ottaa pari päivää omaa aikaa. Se on myös ainoa kerta vuodessa, kun tapaan lapsuuden- ja nuoruudenystäviäni. Olenpa onnekas voisi joku tokaista, harva pääsee tapaamaan ystäviään näin usein. No niin, no.

Yksi pikäaikaisimmista ystävistäni kuoli joitakin vuosia sitten. Nelikymppistä kaveriporukkaamme asia liikutti monella tasolla: perheen suru, huoli omaisten jaksamisesta, läheisten ikävä ja edelleen jäytävä epäusko. Unohtamatta pelkoa ja muistutusta kaiken katoavaisuudesta.

R:n hautajaisista sai alkunsa äijäköörimme vuosittainen tapaaminen. Osallistuvien sielujen kokoonpano vaihtelee vain vähän, sillä sovimme jo kättelyssä, että paikalle tullaan jos hengissä ollaan. Kokoontumisen yleisvire on positiivinen, mutta mukaan mahtuu myös tunteikkaita hetkiä.

Ajan rajallisuuden tajuamiseen ei tarvita sanoja. Haudalla vilkaisemme häveliäästi ympärillämme, ennen kuin kohotamme maljan ystävämme muistoksi. Kummulle lorautamme vain pienen siivun, R:n viinapää kun ei ollut siitä kestävimmästä päästä.

torstai 20. syyskuuta 2012

Teamwork

Eilinen työpäivä oli hyvä mutta venähti pitkäksi. Ennätin juuri parahiksi Kansallisteatterilta vanheimpainiltaan. Tarvinneko sanoa, kummassa viihdyin paremmin. En ole hyvä kokoustamaan enkä kuuntelemaan puheita. Olen myös vähän varauksellinen ja hidas ryhmäytymään. Toimikunta, neuvosto, yhdistys tai tiimi, raskainta on itsestäänselvyyksien jankkaaminen.

Tänä päivänä tiimityön merkitystä korostetaan julmetusti. Yksin touhuvan yksilön touhuja katsotaan hyvällä vain jos hän on taiteilija. Muilla sooloilijoilla on missio hukassa ja strategia hakusessa. Siinä vähän niin kuin jää moniarvoisuudet huomioitta ja synergiat hyödyntämättä.

Arvostelijalle tämäkin kolahtaa omaan nilkkaan. Samaan aikaan, kun vaadin yksilön vapautta ja uskon jokaisen henkilökohtaiseen ongelman ratkaisunkykyyn, vaadin lapsilta nöyrempää kuuliaisuutta. Tässä sitä ollaan taas vaatimassa kaikilta muilta paitsi itseltä. Mutta pitääkö meidän nykyvanhempien lähestyä perhe-elämää yritysmaailman opein?

Vaikka äänioikeuden ja puheenvuoron myöntäminen perheen pienimmillekin on perusteltua, eikö päätöksen teko pitäisi hoitaa painotetusti? Viiden hengen taloudessa mielipiteen esittäjiä riittää, eikä enemmistön (lasten) toiveet lähellekkään aina toteudu. Ja tästä moni kantaa syyllisyyttä. Toki se kirpaisee, kun lapsi itkien kertoo meidän vanhempien yleisimmän sanan olevan EI; ettemme IKINÄ toteuta lastemme toiveita. Varsinkin kun KAIKKI MUUT saavat AINA tahtonsa läpi. Tämä on tuttua retoriikka kaikille vanhemmille. Kuten myös se, ettei aina jaksa olla perustelemassa jokaista päätöstä.

Työpaikalla mukaudun aikaan ja suostun olemaan osa tiimiä. Kotona toimintamallini löytyy jostakin diktatuurin ja aristokratian välimaastosta. Tarkoitusperät korvaavat toimintamallit. Vanhempien käyttämä valta koituu koko yhteisön hyväksi ja niin edelleen. Stoalaisesta ulkokuorestakin on apua, vaikka sisin välillä värisee kuin haavan lehti.

maanantai 17. syyskuuta 2012

Juhlahumua

Sunnuntain juhlaputki onnellisesti ohi. Ensin kävivät päivänsankarin lapsikaverit. Kaverien väistyessä, puolen tunnin porrastuksella saapui joukko sukulaisia. Väli oli juuri sopiva tarjoilujen esillepanon ja lelujen keräämisen kannalta. Sitä paitsi vekarat malttavat seurustella aikuiskavereiden kanssa paremmin pienen riehumisen jälkeen.

Jotkut haluavat jakaa lastenjuhlat useampaan osaan. Kaverisynttärit, sukulaiskahvit ja naapuripiipahdukset sijoitetaan eri päiville. Viisihenkisestä perheestämme neljä viettää tai vietätyttää vuosipäiviään. Edellisellä tekniikalla meillä olisi reilu kymmenen syntymäpäiväjuhlaa vuodessa. Siihen Joulut ja muut merkkipäivät päälle. Ei onnistu.

Me teemme päinvastoin. ”Paljon onnea vaan” raikui sunnuntaina kolmesti. Ensin laulettiin 87-vuotiaalle isotädille. Seuraava huomionosoitus tuli anopilleni, eli lastemme mummille. 6-vuotiasta päivänsankaria pyrki naurattamaan kun sama laulu kajahti kolmannen kerran, tällä kertaa hänelle. Sukupolvien jatkumo tuntuu konkreettiselta kun saman pöydän ääressä hampaat voivat olla kromikoboltista tai vaahtokarkista.

Seuraavia synttärijuhlia vietetään meillä vasta kevättalvella. Suhtaudun asiaan kaksijakoisesti: en pahasti ikävöi, mutta toisaalta, arkikin pitää välillä katkaista. Onneksi juhlan aiheen ei tarvitse olla almanakasta katsottu. Jo päivän toipumisen jälkeen mietiskelen, miten huomioimme sen, että nuorimmaisemme oppi päiväkuivaksi?

torstai 13. syyskuuta 2012

"Onni on joutoaikaa"

Aamuihmisenä makuuhuonedun yleensä melko varhain. Eilen vetäydyin kammioon luettuani iltasadun, ilta yhdeksän maissa. Lasten kanssa luemme nyt Ruohometsän kansaa. Aluksi epäilin, ettei puputarinassa riitä imua nykylasten mittapuulla. Huoleni oli turha, ei klassikon asemaan nousta vahingossa.

Adamsin jälkeen en jaksanut tarttua toiseen romaaniin. Liekö taustalla soineen Nancy Wilsonin ja Cannonball Adderleyn vaikutusta kun käteen osui Pessimistin elämänviisaus. Aforismeja-osiossa Schopenauer todistelee usammallakin suulla: "miten suuresti onnemme on riippuvainen iloisesta mielestä ja iloisuus terveydentilasta".

Arthur S:n ajatuksenjuoksu etenee niin, että ihmisen suurinta hulluutta on uhrata terveytensä kovin vähän, jos minkään vuoksi. Sen verran kirjoittaja tarkentaa, että jos yksilön temperamentti on melankolinen, onnelliseksi ei pääse silloin terveinkään. Tästä päästän Aristoteleeltä lainatun otsikon dilemmaan: tuoko vapaa-aika onnea kaikille?

Schopenauerin määritelmä rauhallista joutoaikaa etsivästä on ylevä: "henkevä ihminen tavoittelee hiljaista ja mahdollisimman häiriintymätöntä elämää". Edellisessä on kuitenkin riskinsä: kiireen ja hätäilyn lisäksi suurin este ihmisonnen tiellä on kuulemma ikävystyminen.

Ihmiskunnan sotaisa historia osoittaa, että varmasti näin on. Antiikin viisaille ja uudemman ajan filosofeille kuitenkin sanoisin, että on olemassa elämänvaiheita jossa ihminen on valmis ottamaan, niin hurjalta kuin se kuulostaa, jopa ikävystymisen riskin.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Kaunista melankoliaa

Sunnuntaina en herää ollenkaan. En sen vertaa, että ymmärtäisin, mistä tämä johtuu. Liian lyhyen uniajan sijasta nimeäisin mieluummin vuodenajan. Olo on enemmän unelias kuin väsynyt. Sallin tunteen tulla, olla. Mielenmaiseman tulkkina toimikoon kuva, sana ei taitu tahtomallani tavalla, taaskaan tai ikinä.


torstai 6. syyskuuta 2012

Ajan henki

Yksi piti käydä tarhasta ja toinen eskarista, kolmas makasi kotona kipeänä. Terve uimakouluun kun sairas ja pienin jäävät kotiin. Potuttaa, pääkaupunkiseudun kurssit ovat sekä lyhyitä että kalliita. Pikaisesti pinaattilettuja ja lentokentälle, entinen au-parimme tulee meille lomalle juuri tänään. Vaimo tulee töistä vasta illalla.

Hyvä valmistautuminen auttaa, mutta kaikkea ei voi suunnitella. Esimerkiksi ylimääräinen oksennustauti pakottaa luoviin ratkaisuihin. Tänään lapsiamme ovat hoitaneet sekä (työssäkäyvä) mummi että (omaa äitiään auttava) mamma. Toinen pappakin osallistui talkoisiin tarjoamalla autonsa käyttöömme.

Näitä päiviä on, ei usein, mutta on. Näihin päiviin tarvitaan sitä kuulua turvaverkkoa. Olemme onnekkaita, kaikki lastemme isovanhemmat elävät ja ovat osa elämäämme. Silti tuntuu, että turvaudumme ulkopuoliseen apuun liian harvoin. Ei ilkeä tai viitsi pyytää. Itse pitää yrittää selviytyä. Mistä tämäkin on peräisin?

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Penikoita

Takana on kaksi ja puoli viikkoa julkisten käyttöä. Työmatka sujuu yllättävän rivakasti, housun vyötärökin tuntuu löysemmältä. Olen ottanut tavakseni kävellä tulomatkalla parikymmentä minuuttisen taipaleen. Ainoa harmituksen paikka ovat pahuksen kipeät säären etuosat, eli penikat. En osaa kävellä hiljaa, en ole koskaan osannut. Vauhdin lisäksi askelluksessakin olisi korjaamista.

Kiivas kävelyvauhti kuvaa hyvin elämääni. En ole hyvä pysähtymään. Taitan matkaa katse kiinnitettynä määränpäähän. Huilaaminen on vaikeaa, jos hommat ovat kesken. Ei varsinaisesti mikään ylpeilyn aihe. Elämä kun on kesken siihen saakka kun se päättyy. Liekö kaikilla ohi sittenkään.

Löysin rantein ottamisessa on jotakin epäilyttävää. Näin minulle, meille on opetettu. Samaan aikaan, kun terveydenhuollon ammattilaiset todistelevat rennomman asenteen tuovan hyvää oloa ja lisävuosia, kansantaloutta kaiken mittana pitävät pyytävät lisäämään vauhtia. Jälkimmäinen oppi ei mene minussa hukkaan. Ahkeruus, tunnollisuus ja luotettavuus – siitä on moni suomalainen mies tehty.

Aikapulani ja kävelyvauhtini ovat sukua keskenään. Koko ajan pitää olla jotakin tekemässä, tai johonkin menossa: töihin, tarhaan, kotiin, kauppaan. Ja hautaan, mikäli lääkäreitä on uskominen. Ainoa hetki kun ennätän huoahtaa, on hetki ennen nukkumaan menoa. Tällä vauhdilla ja väsymyksellä kirjojen lukuvauhti ei tosin ole kummoinen. Tässä olisi säädettävää, sekä vauhdissa että tekniikassa. Toivottavasti penikat kestävät siihen saakka.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Miesten ilta

Nämä ovat meidän poikain suosikkeja. Onneksi vaimo keksii joskus itselleen iltamenoa. Hajuveden tuoksu ei ole ennättänyt eteisestä haihtua kun me jo virittelemme Star Wars-leffoja soittimeen. Valomiekkojen heiluessa mutustelemme yleensä pizzaa tai hodareita. Jätski kuuluu asiaan, ilman muuta. Illan päätteeksi iltatoimet, jotka sujuvat normi-iltoja paremmin. Ihmettelen vähän, että miksi, mutta vain vähän.

Kun pojat ovat nukkumassa, on isän vuoro katsoa elokuva. Uutuudet katsellaan yleensä vaimon kanssa kahden, yksikseni katselen omia suosikkejani. Vaikka lukeminen on itsensä viihdyttämisen prio-listallani ykkösenä, nautin myös yksinäisistä leffahetkistä. Vielä en osaa päättää, olenko Crazy Heart vai Bladerunner tuulella. Ilta näyttää.