Takana on kaksi ja puoli viikkoa julkisten käyttöä. Työmatka sujuu yllättävän rivakasti, housun vyötärökin tuntuu löysemmältä. Olen ottanut tavakseni kävellä tulomatkalla parikymmentä minuuttisen taipaleen. Ainoa harmituksen paikka ovat pahuksen kipeät säären etuosat, eli penikat. En osaa kävellä hiljaa, en ole koskaan osannut. Vauhdin lisäksi askelluksessakin olisi korjaamista.
Kiivas kävelyvauhti kuvaa hyvin elämääni. En ole hyvä pysähtymään. Taitan matkaa katse kiinnitettynä määränpäähän. Huilaaminen on vaikeaa, jos hommat ovat kesken. Ei varsinaisesti mikään ylpeilyn aihe. Elämä kun on kesken siihen saakka kun se päättyy. Liekö kaikilla ohi sittenkään.
Löysin rantein ottamisessa on jotakin epäilyttävää. Näin minulle, meille on opetettu. Samaan aikaan, kun terveydenhuollon ammattilaiset todistelevat rennomman asenteen tuovan hyvää oloa ja lisävuosia, kansantaloutta kaiken mittana pitävät pyytävät lisäämään vauhtia. Jälkimmäinen oppi ei mene minussa hukkaan. Ahkeruus, tunnollisuus ja luotettavuus – siitä on moni suomalainen mies tehty.
Aikapulani ja kävelyvauhtini ovat sukua keskenään. Koko ajan pitää olla jotakin tekemässä, tai johonkin menossa: töihin, tarhaan, kotiin, kauppaan. Ja hautaan, mikäli lääkäreitä on uskominen. Ainoa hetki kun ennätän huoahtaa, on hetki ennen nukkumaan menoa. Tällä vauhdilla ja väsymyksellä kirjojen lukuvauhti ei tosin ole kummoinen. Tässä olisi säädettävää, sekä vauhdissa että tekniikassa. Toivottavasti penikat kestävät siihen saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti