Menin vaihteeksi autolla töihin. Vilkaisin kelloa tyhjällä tiellä, 5.44. Kun katsoin kelloa heti uudestaan, se oli 5.47. Kellon vilkaisujen välillä tuntui olevan sekuntteja. Omituinen tunne kun filmistä katoaa pätkä, vaikka lyhytkin. Missä olin? Mitä ajattelin? Mahdoinko viihtyä?
Asioiden ja yksityiskohtien unohtelun laitan väsymyksen ja rikkonaisten öiden piikkiin. Pienten lasten vanhemmilla esiintyvää hajamielisyyttä ja keskittymiskyvyn puutetta en pahemmin diggaile, mutta mielen harhailu on eri juttu. Sitä paitsi ajatusten vapaus kuullostaa niin ylevältä.
Töissä on yritettävä pitää katse pallossa, yleensä siinä onnistuu, mutta ei aina. Kaikilla on kokemuksia siitä, ettei keskustelukumppani oikeasti kuuntele. Lapset osaavat vähän liiankin hyvin tämän taidon, jotkut aikuisetkin. Se tietysti voi johtua yhtä hyvin väsymyksestä kuin kiinnostuksen puutteesta.
Ajan ja paikan häviämistä tapahtuu ehkä helpoiten silloin, kun keskittyy johonkin mielekkääseen. Kirjat, leffat ja viinakset ovat tutuimpia toiseen todellisuuteen kutsujia. Ajatusten harhailua homma ei kuitenkaan ole, koska kyse on tarkoitushakuisesta toiminnasta. Sitä paitsi silloin kyllä muistaa missä oli ja kenen kanssa. Tai, no.
Tällä kertaa olosuhteet tukevat liikenneturvallisuutta: käytän pääsääntöisesti julkisia. Unohdan itseni paljon mieluummin bussiin kuin auton rattiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti