Katsottiin vaimon kanssa elokuva. The Tree of life on ollut jo pitkään katsottavien listalla, eilen illalla siihen tarjoutui vihdoin mahdollisuus. Kiitos kuvasuunnittelun ja teräväpiirtotekniikan, elokuva oli upeaa katsottavaa. Seurannut yökin meni leffan visuaalisten symbolien ja metaforien tulkitsemisessa.
The tree of life on elokuvana enemmän emotionaalinen kokemus kuin lineaarinen kertomus. Onneksi, sillä aihe on se vaikein. Vasta lasten syntymän jälkeen havahduin huomaamaan, kuinka paljon kirjailijat ja elokuvantekijät käyttävät lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa tehokeinona lukijan tai katsojan liikauttamiseen.
Harkittu rikos toimii, ja ei toimi. Toimii sikäli, että tekijät tietävät mitä tekevät. Lasten kärsimykset aiheuttavat kaikille inho-reaktion, ainakin pitäisi aiheuttaa. Ja vanhempien rakkaus lapsiinsa on tunteista se suurin. Kohdallani asian tekee ongelmalliseksi se, että saatan jättää lasten kuolemilla tai kärsimyksillä ladatun teoksen välillä väliin.
Uskon kyllä siihen, että kaikesta pitää pystyä puhumaan. Sitä tärkeämpää puhuminen on, mitä vaikeammasta asiasta on kysymys. Mutta mässäilyyn en usko. Yksittäinen taideteos toteuttaa hyvin tärkeää vuoropuhelun ja vertaistuen tehtävää. Mutta ne kaikki yhdessä muodostavan jo genren, joka tekee ilmiöstä vastenmielisen. Ja liioitellun, elämässä on muutakin.
Terrence Malickin taide-elokuva kertoo maailman vaikeimmasta aiheesta taiten. Vaikka en innostunut uskonnollisen vaihtoehdon mukana olosta, ymmärrän, että täydellisessä toivottomuudessa kaikki lohtu on ihmiselle tarpeen. The Tree of life ei päästä helpolla otteestaan. Eikä elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti