Tiistaina 20.11. vietettiin lasten oikeuksien päivää. Meillä länsimaalaisilla päällimmäinen tunne voi olla, että hyvä jos jaksamme olla kiinnostuneita kehitysmaiden asioista. Sen verran karua kuvaa tiedotusvälineet meille kolmansista maista välittävät.
Lasten oikeuksista puhuttaessa katseen voi tarkentaa lähemmäksikin. Kuulen "Siivotaan ensin oma takapiha ja autetaan vasta sitten muita" -kuoron äänen taustalta. Siinä kööri on oikeassa, että parannettavaa löytyy meiltäkin, avun priorisoimisesta tai arvottamisesta en olisi niinkään varma.
Suhtaudun useimpiin teemapäiviin skeptisesti. On hienoa, jos ihmisten tietoisuuteen nousee joku vähemmälle huomiolle jäävä ongelma, mutta riittääkö se? Kuinka paljon esimerkiksi yhdellä äitien- tai naistenpäivän huomioimisella voi ostaa kredibiliteettiä?
"Enkö ole tuonut sulle muka kukkia ja kahvit sänkyyn, mitä?" "Mutta Oiva, eihän tässä siitä ole kysymys". "Toinko vai enkö?" "Oiva, sinä olet ollut viikon teillä tietämättömillä". "Vaimo, toinko?" "Toit, mutta..." "Tässäkö on kiitos, kun mies yrittää pitää vaimoaan tyytyväisenä". Ja pahimassa tapauksessa akkaa turpaan.
Onhan se hyvä, jos ihmisoikeuksia tai muita tärkeyksiä pohditaan edes kerran vuodessa. Mutta väärin käytettynä teemapäivä kolahtaa omaan nilkkaan. Raadollisuuteni johtuu historiasta ja ihmisluonnosta: vahvempi sortaa aina sitä kansanosaa, joka heikoimmin pystyy itseään puolustamaan. Naisten ja lasten oikeuksissa on aina parannettavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti