lauantai 29. joulukuuta 2012

Laivalla

Olen koko aikuisikäni karttanut laivaristeilyjä. Syy on yksinkertainen, en ymmärrä homman jujua. Kokemuksellisen visiitin tajuan, mutta miksi vaivautua toiste? Hauskanpidosta minulla on aivan toinen käsitys ja  kaljakärryjen vetämisenkin jätän mielummin muille. Mutta mitäpä sitä ei tekisi lastensa tähden.

M/S Baltic Princess on yleisilmeeltään nätti ja siisti alus. Jo ennen satamasta irtoamista istuimme maistelemassa buffet-pöydän antimia. Jälkiruokapöytä osoittautui suosituimmaksi. Ruoan jälkeen kutsui lasten maailma ja pallomeri. Jälkkärit ja riehuminen tekivät tehtävänsä kun matkalla hyttiin nuorimmaisemme oksenti syliini.

Vieras paikka outoine vessoineen, koneiden ja kuulutusten äänet ja koko uuden kokemuksen aiheuttama jännitys viivästyttivät iltarutiineja tehokkaasti. Kun piltit lopulta nukahtivat, loppui meiltäkin tekeminen. Mitä risteilyllä on yleensäkään tarjottavaa matkailijoille, vieläpä perheellisille?

Mitäpä muutakaan kuin drinkille johonkin yökerhon tapaiseen. Vartin jälkeen totesin mieluummin katselevani sitä kuulua testikuvaa kuin silmieni eteen avautuvaa näkymää. Vahdin vaihdon jälkeen kokeilin vielä pubia. Mielen ylennyksiä ei tarjonnut sekään, trubaduuri sentään oli parempi.

Oliko syynä aikainen poistumiseni näyttämöltä vai mikä, mutta pahoja känniörveltäjiä ei montaa näkynyt. Tasainen meno ja meteli jatkui käytävillä kuitenkin läpi yön. Onneksi lapsilla riitti laivassa ihmeteltävää ja koettavaa. Omaan plussarakkeeseen kirjaisin vain pienten ilon ja Bombayn hinnan.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Oikea pukki

Tänä vuonna pukki ylitti itsensä. Kokemusta on meilläkin monenlaisesta punanutusta, hyväsydämisestä naapurista kiskurihintaiseen kiirehtijään. Aina homma on kuitenkin tullut hoidettua ja lapsille on riittänyt jännitystä, vaikka aikuiset ovat joskus tyyliseikkoja jääneet murehtimaan.

Hyvän joulupukin ei välttämättä tarvitse olla ammattinäyttelijä, mutta oli hauska nähdä, kuinka ammattilainen ottaa roolin haltuun. Näyttelijä ei vain madalla ääntään, vaan osaa muuttaa koko persoonallisuuttaan niin paljon, ettei jäljelle jää tunnistettavia piirteitä. Ja niin hoiti pukki roolinsa, ettei edes oma veli, saati muut läheiset, häntä tunnistaneet.

Sisääntulo, ihmisten huomioimiset, kuulumiset, laulatukset ja lahjukset sujuivat kaikki luontevuudella, jollaista uskon vain Korvatunturin rutinoidulla valkoparralla olevan. Ensimmäisenä pukkia kehaisi anoppini, joka ihmetteli etukäteispriiffauksen kattavuutta: kaikkien nimet se tiesi, ihan tuntematon ihminen. Ja mummi on kuitenkin tuntenut pukin nelisenkymmentä vuotta!

Lopulta 12-vuotias serkkutyttö paljasti lapsillemme, kuka pukkina oli. Kieltämättä vähän harmitti, mutta niinhän ne asiat menevät, lapsen usko riisutaan yleensä isompien toimesta. Tällä kertaa pukki oli hommassaan vain niin hyvä, että epäilys jäi, niin aikuisille kuin lapsillekin. Eikö pukkikin lopulta ole uskon asia?

lauantai 22. joulukuuta 2012

Piin toinen elämä

Harvinaista herkkua, pääsin käymään elokuvissa. Kohteena oli Piin elämä, joka on Ang Leen 3D-versio Yann Martelin saman nimisestä kirjasta. Yleensä hienot ja merkittävät kirjat kuvataan paljon nopeammin. No, ehkä kirjan lukeneet ymmärtävät, miksi leffan tekeminen on viivästynyt.

Martelin kirja on tarinan kerronnan mestarinäyte. Lisäksi se on luettunakin visuaalinen kokemus. Erikoisin piirre kirjassa on kuitenkin se, että lähes kaikki kirjan lukeneet jäävät pohtimaan, voisiko se olla totta? Yleensä fiktio hyväksytään fiktiona, tämä teos tekee tässä ihmeellisen poikkeuksen.

Olen kriitikon kanssa samaa mieltä siitä, etteivät Martelin uskonnolliset pohdinnat pääse elokuvassa oikeuksiinsa. Paul Coelhon naiivit elämänviisaudet ovat hyvä vertailupohja elokuvan henkisestä tasosta puhuttaessa. Kirjan lukeneet katsojat voivat pitää Leen ratkaisua hyvänäkin.

Ang Leen elokuva on kuitenkin kaunista katseltavaa, joka on parempi kokea valkokankaalla kuin televisiossa. Myrsky- ja hylkykohtauksissa yhdistyy hienosti pelko ja lyyrisyys. Jotkut merikohtauksusta ovat kuin Pandoran metsästä. Koska kirjan lukemisesta kohdallani on jo vuosia, otin elokuvan Piin toisena tulemisena. Kolme ja puoli tähteä.

torstai 20. joulukuuta 2012

Jouluperinteet uusiksi. Tai sitten ei.

Eilen rikottiin yhtä perheemme vanhimmista jouluperinteistä. Tähän saakka kuusi on nostettu sisälle aina aattoaamuna. Omilta vanhemmilta opittu tapa, jota on noudatettu asiaa sen kummemmin miettimättä. Tänä vuonna joulupuu haettiin viisi päivää ennen aattoa.

Samalla laitettiin vaihtoon kaikki kuusenkoristeet ja järkevöitettin lahjaruljanssia. Päätimme myös päivittää joulupöydän herkut. Kokoonnuimme porukalla pöydän ääreen pohtimaan, voisiko ehkä jostakin tinkiä. Sovimme, että jokainen nimeää ruoista kaksi suosikkiaan.

Heti aluksi pappa vannoi imelletyn perunalaatikon ja graavisiian nimeen. Mamma liputti lanttulaatikon ja rosollin puolesta. Mummin spesiaalina ovat porkkana- ja bataattilaatikko. Vaimoni mielestä ilman kinkkua ja riisipuuroa ei tule joulua. Itse haaveilen lähinnä kylmäsavulohesta ja mädistä.

Mitä useampi neuvottelija, sitä hankalampaa kompromissien tekeminen on. Silti tunnin mittaisen huutokaupan tulos oli yllättävä: kukaan ei halunnut luopua suosikistaan. Voi se kertoa itsekkyydestäkin, mutta ainakin se kertoo siitä, miten tärkeitä jotkut jouluperinteet voivat meille olla.

Meillä ei vietetä jouluna Jessen syntymäpäivää, ei käydä kirkossa eikä lueta ruokarukouksia. Mutta meilläkin haetaan joulutunnelmaa. Tietysti rauhallista ja mukavaa yhdessäoloa, mutta mukana saisi olla muutakin. Jotakin sellaista, joka erottaa joulun muista juhlista.

Perinteitä kai pidetään yllä tottumuksesta, kunnioituksesta tai sen vuoksi että niistä on meille hyötyä. Kuusen, koristeiden ja lahjojen osalta ei vanhan muuttaminen tehnyt tiukkaakaan. Perinteisiin ei siis kannata hirttäytyä - paitsi jos on kyse jouluruoista. Ne taitavat tehdä pakanalle joulun.

maanantai 17. joulukuuta 2012

Fikkarit kunniaan!

Olen sen verran maalta, että perheessä on oltava kunnon taskulamput, mieluiten jokaisella omansa. 'Kunnon' tarkoittaa tässä yhteydessä toimivaa ja kestävää, ei niinkään isoa ja tehokasta. Led-tekniikka on tullut tässäkin apuun, tänä päivänä pienistäkin fikkareista löytyy kelpo malleja.

Lasten lahjatoiveissa ei taskulamppuja mainita. Tämä on siis se kohta, jossa isä päättää tukea lastensa luovuutta ja korvata konsolipelit jollakin muulla. En suinkaan vastusta tekniikkaa mutta uskon sinnikkäästi, että mielikuvituksesta on hyötyä, myös tulevaisuudessa.

Taskulampusta on monenlaista hupia. Sitä voi käyttää sekä sisällä että ulkona, sekä kesällä että talvella. Taskulamppu on metsäretkien ja majapuuhien vakiotarpeistoa. Taskulampun avulla kummitusjutut saavat uutta tehoa ja valojen sammuttamisen jälkeen oma lukuhetki voi jatkua peiton alla.

Sen verran huonoja kokemuksia meillä on halvoista malleista, että jätin marketit suosiolla väliin. Kävin ostamassa taskulamput partiotavaraa myyvästä liikkeestä. Kun myyjä vakuutti ostamieni mallien kestävän vaikka sotilaskäyttöä, jäin miettimään, olikohan hänellä lapsia. Meillä on nimittäin kivilattia.

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Uskontoa joulujuhlaan vai ei?

Kolmet joulujuhlat samana päivänä! Tottahan monesti menot sattuvat päällekkäin ja asioilla on tapana ruuhkautua, mutta silti: melkoista sattumaa, että jokaisen lapsemme tilaisuus osuu yhdelle ja samalle illalle.

Nuorimmaisemme joulujuhlaan pääsimme aikaisemman aikataulun ansiosta koko perhe. Eskarilaisen ja koululaisen juhlat olivat prikulleen samaan aikaan. Mutta monilapsisissa perheissä 'jakaantuminen' on arkipäivää.

Vaimolta jäi näkemättä esikoisemme runo- ja lauluesitys, minulta esitys, jossa keskimmäisemme vetäisi Joosefin roolin. Kuulemma ihan kelpo suoritus, noin niin kuin uskonnottoman kodin lapselta.

Tänäkin vuonna koulujen ja päiväkotien joulujuhlista on vaadittu uskontoon liittyviä tai viittaavia elementtejä poistettaviksi. Eniten tuntuvat hiertävän laulut ja kuvaelmat, joissa seikkailevat joko iso Jii tai pikku Jii. Myös taivaan valo ja enkelit aihettavat herkimmille näppylöitä.

Sanottava on, etten itsekään innostu edellisen kaltaisista viittauksista. Mutta kovin vaikea on vetää rajaa uskonnollisen kasvatuksen ja länsimaisen sivistyksen väliin. Kriittisestä suhtautumisestamme huolimatta meistä on hyvä, että lapsemme ymmärtävät uskonnollisen tradition merkityksen kulttuuriimme.

Meillä lapset saavat siis osallistua kirkollisiin ja uskonnollisiin tapahtumiin. Ainoa rajoite, mistä haluamme pitää kiinni, on se, etteivät lapsemme osallistu rukoilemiseen. Ja sekin rajoite on voimassa vain siihen saakka, kunnes he itse kykenevät tekemään omat päätöksensä.

tiistai 11. joulukuuta 2012

Passion for snow

Parinkymmenen minuutin tarpominen lumipyryssä kävi treenistä. Pipokin jäi aamusumussa kotiin, onneksi oli kuitenkin lätsä ja takissa korkeat kaulukset. Kotona vaatteiden vaihto ja takaisin sakean sateen sekaan. Tämä lumimäärä riittäisi jo kaupunkilaiselle kotitarpeiksi.

sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Viipurinrinkelit

Tuli käytyä Joulumarkkinoilla. Hakaniemen tori oli pinkeenä ihmisistä, eikä ihme, myyntikojuissa oli jos jonkinmoista tyrkkyä tarjolla: käsitöitä, koriste-esineitä, tumppuja, kalatuotteita, tyrnimarjamehua, viipurinrinkeleitä ja muita maakuntien herkkuja.

Markkinoiden kohderyhmän voi arvata jo tuotevalikoimasta. Silmä teki saman havainnon, väentungoksessa ei pahemmin lapsia kirmaillut. Toisaalta se on sääli, toisaalta ymmärrettävää. Ajankäytöstään ja tarpeistaan tietoiset ihmiset suuntaavat askeleensa mielummin kauppakeskuksiin.

Kaupan keskittymisen ja kaupungistumisen myötä häviää osa suomalaista kylä- ja kaupanteko kulttuuria. Omat lapsuuden markkinamuistoni sisältävät kassikaupalla piirrustuslehtiöitä, metrilakua ja rinkeleitä sekä "päävoittona Lada" -arpajaisia. Kaikki tarjoiltuna hirmuisen mekkalan saattelemina.

Kulttuurin katoaminen kuullostaa aina jotenkin pahalta. Mutta onko menetys automaattisesti korvaamatonta?  Eivätkö esimerkiksi markkinat lopultakin ole yhdistelmä erikoisliikkeitä, ravintolapalveluita ja stand up -komiikkaa? Niitä meillä on tarjolla muutenkin.

Vai siinäkö koko homman juju onkin? Markkinat ovat iskevä palvelujen ja elämysten yhdistelmä ja kokemus vailla vertaa. Vieläpä mielensä malttavalle ilmainen, tässä jatkuvan rahastuksen ilmapiirissä. Nauttikoon ken niin tuntee, minulle viipurinrinkeli on vain kuivaa pullaa.

perjantai 7. joulukuuta 2012

Tv-itsenäisyys

"Suomi ja Elsa iso-mamma ovat melkein samanikäisiä", havainnoi yksi lapsistamme pulkkamäessä. Näin on, 95 vuotta sitten syntyi sekä isoäitini että Suomi itsenäisenä valtiona. Meille nuoremmille molemmat ovat olleet aina olemassa, molempia on aina juhlittu.

95-vuotiasta isoäitiämme juhlitaan koko lähisuvun voimin. Ohjelmaa näissä juhlissa on vähemmän, pääosassa ovat läheiset, ihmiset. Suomea juhlitaan tietysti monella rintamalla, mutta valtakunnan  seremoniamestarin hommaa hoitaa televisio.

Aikanaan tuli käytyä armeija, rauhaa on tullut Balkkanilla turvattua ja reservin ylennyksiäkin muutama plakkarissa. Militarisesta menneisyydestäni huolimatta on kovin vaikea ajatella sotaa tai sotaan joutumista. Vaan onhan meillä televisio.

Yle joutui painostuksen vuoksi siirtämään 'Tuntemattoman sotilaan'  esitysaikaa. Toimenpide sai laajalti huomiota. Linnan juhlat kuitenkin olivat ja näkyivät ajallaan. Miten epäisänmaallinen on ihminen, joka ei jaksa innostua oikein kummastakaan ohjelmasta?

Olen ihmetellyt, mikä saa ihmiset tuijottamaan maailman tylsintä televisiointia tuntikausia. Kuten myös sitä, kuka jaksaa katsoa saman elokuvan, vaikka hyvänkin, uudestaan ja uudestaan. Kun informaation ja viihtyvyyden sulkee pois, mitä jää jäljelle? No, suuri kertomus ja sen kollektiivinen kokeminen.

Samalla, kun televisio rakentaa itsenäisyysjuhlinnallemme perinteitä, se myös muistuttaa meitä menneestä: ensin oli sota, jossa säilytimme itsenäisyytemme, sitten pidetään juhlat. Jo elokuvasta käy ilmi, että molempia tarvitaan, sekä johtajia että kansaa. Sitä samaa kai ilmentää myös Linnan juhlien vierasluettelot.

Kansaa kokoavat ja yhteishenkeä kohottavat hetket koetaan tänä päivänä television eikä juoksuhautojen äärellä. Toivottavasti tilanne säilyy samanlaisena, vaikka osa meistä on vaihtanut 'Tuntemattoman' pulkkamäkeen. Onnea Elsa. Onnea Suomi.

tiistai 4. joulukuuta 2012

Kirjallisuuden Oscar-gaala

Jakoivat taas kirjallisuuden Finlandian. Osa ehdolle päässeistä oli tuttuja tekijöitä, voittaja oli minulle tällä kertaa tuntematon. Mutta tuskin pitkään, tavaksi kun on tullut ottaa haltuun kirjamarkkinoinoiden piristämiseksi valittu vetoapu. Usein myös hankkia, kirja-niilo kun olen. Ja kirjamarkkinoista puhun ilman sarvia ja hampaita.

Kaikki, mikä edistää kirjojen myyntiä - toivottavasti myös lukemista - on kannatettavaa. Tämän takia en  ymmärrä kritisoijia, jotka sanovat, ettei taideteoksia voi laittaa paremmuusjärjestykseen. Eihän tässä siitä olekaan kysymys, vaan kirjallisuuden Oscar-gaalasta, jossa hankitaan huomiota ja arvostusta koko
kirjallisuuden kentälle.

Sitä paitsi parhaita taide-elämyksiä, kuten kirjoja, valittaessa, korostetaan yleensä valitsijan omaa makua ja diktatuurista asemaa. Sen tähden muilla on oikeus olla pitämättä teoksesta, tai olla sitä kokonaan lukematta. Mutta mollattaessa olisi hyvä muistaa taikasanat : "mun mielestä", vähän kuten kehuttaessakin.

maanantai 3. joulukuuta 2012

Missä kaikki?

Kävin nuorimmaisen kanssa ulkoilemassa. Huomio kiinnittyi katujen ja puistojen autiuteen. Ulkona oli kelpo keli, lunta kengän ja pulkan alle, pikku pakkanen, eikä tuullut juuri lainkaan. Melko täydellistä ulkoiluilmaa oli todistamassa vain muutama kanssaihminen. Okei, kaupat eivät olleet vielä auenneet, mutta silti!

En ole tähän saakka pitänyt asuinaluettamme varsinaisena nukkumalähiönä. Varsinkin, kun lähiympäristö alkaa olla täyteen rakennettu, ja alueella sijaitsee useitakin isoja kauppoja. Arkisin, erityisesti lauantaisin, pitää funtsia, mihin aikaan kannattaa kaupoille lähteä, sen verran porukkaa tienoolle pakkaa.

Ehkä selitys on siinä, että ihmiset yhdistävät hyödyn ja vapaa-ajan, eli kaupassa käynnin ja ulkoilun. Ainakin niin teki se ainut ihminen, jonka ulkona yhytimme. Koska kauppa ei ollut vielä auennut, täti-ihminen jäi ihmettelemään pienen pulkkaihmisen punaisia poskia.
Kiva, että jäi, tuntemattomien kanssa on mukava tarinoida.

Täti myös jakoi huomioni sunnuntaiaamupäivän autiudesta. Joskin hän huomautti, että tilanne oli ihan tavallinen siihen aikaan: kiireiset ja väsyneet aikuiset lepäilivät sunnuntaiaamun kerätäkseen taas voimia  seuraavaan viikkoon. Aivan, kuten minäkin, yleensä.

sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Eka luukku

Joulukuun ensimmäisen luukun alta paljastui kotipäivä vailla vertaa. Onnistuneen sohvautumisen resepti sisältää sekä suunnitelmallisuutta että sattumaa: ei sovittuja menoja, ei yllätysvieraita sekä kaikki perheenjäsenet terveitä ja hyvällä tuulella. Jääkaapissa on hyvä olla myös  keltaista Jaffaa.

Lauantain extrabonus oli juuri maahan satanut lumi. Lapset viettivät tavallista enemmän aikaa ulkona telmien ja mäkeä laskien. Joka antoi vaimolle mahdollisuuden aloittaa jouluverhojen, -liinojen ja -valojen virittelyn. Joka taas antoi meikäläiselle mahdollisuuden heittäytyä sohvalle.

Tähdet ja avaruus-lehteä (Maya-kalenterit) Hesarin Nyt- (julkkiksista liikkuvien huhujen oikeellisuus) ja Kuukausiliitettä (Susiluola ja Miettisen vellokset). Tellua (jääkarhu-dokkari) ja pizzaa (kanttarelli, mozarella, aurinkokuivattu tomaatti ja paahdettu kananpoika + vs). Ei paha.

Edellisen kaltaiseen onnistumiseen tarvitaan oikeastaan vielä yksi elementti: sopivan kokoinen krapula. Kankkusen problematiikka kulminoituu kai yleensä liian huonoon oloon ja väsymykseen vaadittavaan työsuoritukseen nähden. Tällä kertaa kaikki natsasi, perhepizzastakin jäi pari viipaletta sunnuntaiksi.