Eilen rikottiin yhtä perheemme vanhimmista jouluperinteistä. Tähän saakka kuusi on nostettu sisälle aina aattoaamuna. Omilta vanhemmilta opittu tapa, jota on noudatettu asiaa sen kummemmin miettimättä. Tänä vuonna joulupuu haettiin viisi päivää ennen aattoa.
Samalla laitettiin vaihtoon kaikki kuusenkoristeet ja järkevöitettin lahjaruljanssia. Päätimme myös päivittää joulupöydän herkut. Kokoonnuimme porukalla pöydän ääreen pohtimaan, voisiko ehkä jostakin tinkiä. Sovimme, että jokainen nimeää ruoista kaksi suosikkiaan.
Heti aluksi pappa vannoi imelletyn perunalaatikon ja graavisiian nimeen. Mamma liputti lanttulaatikon ja rosollin puolesta. Mummin spesiaalina ovat porkkana- ja bataattilaatikko. Vaimoni mielestä ilman kinkkua ja riisipuuroa ei tule joulua. Itse haaveilen lähinnä kylmäsavulohesta ja mädistä.
Mitä useampi neuvottelija, sitä hankalampaa kompromissien tekeminen on. Silti tunnin mittaisen huutokaupan tulos oli yllättävä: kukaan ei halunnut luopua suosikistaan. Voi se kertoa itsekkyydestäkin, mutta ainakin se kertoo siitä, miten tärkeitä jotkut jouluperinteet voivat meille olla.
Meillä ei vietetä jouluna Jessen syntymäpäivää, ei käydä kirkossa eikä lueta ruokarukouksia. Mutta meilläkin haetaan joulutunnelmaa. Tietysti rauhallista ja mukavaa yhdessäoloa, mutta mukana saisi olla muutakin. Jotakin sellaista, joka erottaa joulun muista juhlista.
Perinteitä kai pidetään yllä tottumuksesta, kunnioituksesta tai sen vuoksi että niistä on meille hyötyä. Kuusen, koristeiden ja lahjojen osalta ei vanhan muuttaminen tehnyt tiukkaakaan. Perinteisiin ei siis kannata hirttäytyä - paitsi jos on kyse jouluruoista. Ne taitavat tehdä pakanalle joulun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti