maanantai 25. maaliskuuta 2013

Tunti maalle

Ikkunasta vilkaistuna mikään ei paljastanut, että lauantaina 23.3. vietettiin tunnin mittaista, valotonta WWF:n Earth Hour -tapahtumaa. Takapihalta avautuva näkymä iltauutisten aikaan oli tavanomainen, ehkä noin joka viides ikkuna näytti pimeältä.

Hyvien, tai hyviltä kuullostavien ideoiden myyminen on tietysti helpompaa kuin epäilyttävien. Ei siis ihme, että valoja sammutettiin 150 maassa. Mukaan oli lupautunut lukuisia kaupunkeja, joiden merkkirakennukset pimennettiin tuen ilmaisuksi ilmastotapahtumalle.

Median käsittelyssä moni pienempikin teemapäivä voi saada tuntuvasti julkisuutta. Saattaa käydä jopa niin, että joku aihetta käsitellyt toimittaja pettyy, kun kanssaihmiset eivät ole hokanneet tuen merkittävyyttä, saati tarkoitusperien pyhyyttä. Melkoista piittaamattomuutta!

Maanantaina kuulin, että Suomessa tapahtumaan oli etukäteen luvannut osallistua parikymmentä tuhatta ihmistä. Luku tuntuu pieneltä, mutta onko se? Tapahtumakalentereita selaamalla huomaa, että jokainen päivä teemapäivä. Yleensä teemoja osuu samalle päivälle useampikin. Monesti hyviä.

Onko siis ihme, että lauantaina valot paloivat useimmissa ikkunoissa? Ihmisten valveutuneisuudesta ja teemojen tärkeydestä huolimatta meidän on pakko tehdä valintoja. Maailmanparantamisen ohessa pitää elääkin, vaikka se joskus tehdään julkisuudessa eettisesti arveluttavaksi.

Me vaihdoimme sähkövalot kynttilöihin lauantaina jo varttia ennen tapahtuman alkua. Hämäryys osoittautui niin tunnelmalliseksi, ettemme raaskineet sytyttää valoja koko iltana. WWF:n  tapahtuma toimii, koska se onnistuu yhdistämään kaksi asiaa, tärkeän ympäristöviestin ja pikkuisen poikkeavan arjen.

torstai 21. maaliskuuta 2013

(Ei) lapset määrää

Vietettiin lapset määrää-päivää. Tai yritettiin viettää, homma ei mennyt ihan niin kuin piti. Ensinnäkään lapset eivät ole samanmielistä porukkaa. Toiseksi, joitakin toiveita ei voi toteuttaa. Ovat siis mahdottomia, vaikeita tai liian älyttömiä toteutettaviksi - aikuisten mielestä.

Idean taustalla oli halu poiketa arjesta, iloita auringonpaisteesta sekä näyttää lapsille vanhempien rennompaa puolta, sitä, joka oli vallalla ennen lasten syntymiä. Tuntumamme on, että olemme nykyisin huonotuulisempia kuin vuosia sitten. Samaa takakireyttä on taivastellut monet muutkin entiset relaajat, nykyiset vanhemmat.

Väännön jälkeen lapset pääsivät jonkinmoiseen kompromissiin. Ensin HopLoppiin, sitten pizzalle ja lopuksi lelukauppaan. Tässä kohtaa päivän ajatus ja kulku alkoi muuttua. Ei aurinkoisena päivänä mennä sisälle leikkimään. Eikö mennä sellaiseen ravintolaan, jossa voidaan tilata mitä vain? Eipä ostetakaan leluja, vaan kaikille kunnon kengät!

Lasten toiveet tulivat lopulta kaikki tyrmätyksi, päivästä sukeutui melko perinteinen kauppakeskusvisiitti. Aluksi olimme surullisia lastemme mielikuvituksen puutteesta. Vähän päästä alkoi omatunto kolkuttaa. Ketä muuta kuin itseämme voimme lasten toiveista kiittää? Lopulta nolotti vain oma reagointimme ja 'Ei' -sanan tiheä esiintyminen.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen viimeisin ulostulo sivusi teemapäiväämme: hellikää lapsianne. Sinkkonen ei tietenkään tarkoita aineellista hyvää, vaan läsnäoloa, hellyyttä ja turvallisuutta. Uskon, että olemme edellä mainituissa asiossa mitenkuten onnistuneetkin, vaikka ainahan parantamisen varaa on.

Enemmän olemme huolissamme huumorin ja pelleilyn määrästä. Siitä rentoudesta, josta joku meidät joskus tunsi. Tietenkin olemme sitä mieltä, että aikuiset tekevät päätökset, mutta miten paha rikos olisi ollut antaa lasten kerrankin määrätä? Rikkoa (sinänsä mukava ja toimiva) arki ja näyttää lapsille muutakin kuin otsaryppyjä?

Mutta tulipahan kuitenkin masut täyteen ja kaikille hienot kengät. 

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Oonk mää nörtti ny?

Tammikuisen tabletin oston jälkeen on kirjoittaminen vähentynyt melkoisesti. Pariin kuukauteen olen onnistunut tekemään pari hassua blogipäivitystä, osa niistäkin on ollut lauluja. Pidän toki lyriikoiden värkkäilyä kirjoittamisena, mutta nämä riimit ovat syntyneet jo vuosi sitten.

Myös sävellykset ovat vuoden takaa. Mihin olen siis aikani käyttänyt, pelaamiseen? Siihenkin, Clash of Clans-strategiapelistä on kehkeytynyt minun ja poikien yhteinen harrastus. Mutta eivät kultakaivosten rakentamiset ja barbaarien hyökkäykset kokonaan aikaani syö, vaan itse laite, sen lukuisat sovellukset ja toiminnallisuus.

Ei vain se, että tabletissa toimii kaikki applikaatiot, viihde ja viestintämuodot, vaan se, että se kulkee mukana minne vain - hyvässä ja pahassa. Toki läppärissäkin edellä mainitut jutut toimii, mutta taulutietsa on käytettävyydeltään - tai oikeastaan käyttörajoitusten puuttuessa - aivan toista luokkaa.

En tiennyt tarvitsevani tablettia, mutta markkinamies tiesi paremmin. Harkitsin sellaisen hankkimista jo tovin, mutta vasta muusikkotutun esimerkki ja suositukset ratkaisivat pelin. Sähkökirjan lukeminen tai edes kokeileminen, joka oli yksi hankintaperusteista, on toistaiseksi jäänyt. Aika menee musiikkia tehdessä.

GarageBandin musiikinteko- tai editointiohjelma on kaltaiselleni itseoppineelle nikkarille ehdoton apuväline. Se on tarkoitettukin amatööreille: helppo, nopeasti omaksuttavissa, silti korkea laatuinen. Ainoa asia, joka biisiä rakentaessa on hyvä hallita, ovat soinnut. Niiden avulla voi hallita ja soittaa lukuisia instrumentteja.

Tähän mennessä olen värkännyt kahdesta vanhasta laulusta bändiversiot ja tehnyt yksiin vanhoihin sanoituksiin uuden sävelen ja taustat. Lapset katselevat youtubesta Samppa Linnaa. Ja jos intoiluni meneekin jo vähän yli, en pidä sitä kaikkein pahimpana riippuvuutena. Mutta, sitä ei ehkä kannata kysyä perheeltäni.