sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Ilmaveivi ja haamuräpylä

Taisin olla itse samanlainen lapsena: merkittävät urheilutapahtumat ja tyylikkäät suoritukset aktivoivat urheiluhullun aivoja siinä määrin, ettei malttanut katsoa pelejä tai kisoja koskaan loppuun asti. Niin oli kova hinku pihalle itse kokeilemaan.
Ainakin yksi pojistamme on perinyt isänsä mielenlaadun. Yhtä pelaaminen ei voisi vähempää kiinnostaa ja kolmannesta on vielä vaikea sanoa, joskin viitteitä tulevasta on ilmassa: kaikki fyysinen vääntäminen on kiinnostavaa ja itsetekeminen tuo suuremman tyydytyksen kuin sivusta seuraaminen.
Normiarjessa meillä pelataan pihapelejä perinteisemmän kaavan mukaan. Lätkän MM-kisojen aikana pelaaminen vaihtuu lämimiseksi, vetelyksi. Inokkain vetää maalivahdin kamat päälle, muut laukovat. Jääkiekossa (hyvän) maalivahdin rooli on merkittävä, joten se lie selitys, että itsekin siihen hommaan junnuna hinkusin.
Jääkiekko ei sinänsä ole meillä erityisasemassa, mutta toki lajin julkisuusarvo vaikuttaa. Tunnustettu tosiasia myös on, että Suomesta on aina tullut hyviä mokkeja. Oma jäkisintoiluni lopahti - tai vaihtui muihin lajeihin - samassa vaiheessa kuin monella mullakin, teini-iässä.
Sen verran kallis ja aikaaviepä harrastus kiekkoilu on, että omille lapsillemme emme sitä harrastusta haluaisi. Tähän saakka huoneen taulussamme on lukenut 'lähiliikuntaa ja kerran viikossa'. Meidän vanhempien osoittamat lajit ja määrät ovat toistaiseksi riittäneet, mutta riittävätkö pitkään!?
Onneksi pihapelejä voi harrastaa, olipa lajin aktiivi tai ei. Vuosi sitten opeteltu ilmaveivi näyttää onnistuvan vieläkin mutta rinnalle on noussut myös nopeasti heilahtava haamuräpylä. Sekä Maamme -laulu, koska nyt ei mikään tunnu olevan Raantaa rakkaampaa.