maanantai 26. elokuuta 2013

Negatiivista positiiviksi

Tätä on paljon pohdittu: voiko ihminen muuttua? Jotkut evoluutiobiologit väittävät, että ihminen ei muutu  - tai kehity - vain hänen ajatuksensa tai suhtautumisensa asioihin ja maailmaan voivat muuttua. Sitäkin kysellään, mitä eroa, tai väliä, edellisillä on. Ylipäätään, määrittyykö ihminen ajatustensa vai tekojensa kautta?

Me, joille negatiivisuus on tehdasasetus, haluamme uskoa muutoksen mahdollisuuteen. Kaikki sitä myös toivoo, sekä ympäristö että negatiivi itse. Tunnustettu tosiasia on, että elo käy raskaaksi valittajan seurassa. Ei jurputtajalla itselläkään kivaa ole, vai luuleko joku murheen ja kiukun tuntuvan hyvältä?

Pahanilmanlintuja alas ampuessamme saatamme joskus unohtaa, että negatiivisuus on evoluution tuote, kehityshistorian kannalta aika olennainen vieläpä: Psykoterapeutti Arto Pietikäinen on veikeästi lohkaissut, että olemme pessimistien jälkeläisiä - ennen muinoin pedot popsivat optimistit suihinsa.

Negatiivisuudesta puhuttaessa pitäisi kai kiinnittää huomiota siihen, miten me sitä käytämme. Jos negatiivisuus näkyy elämässämme ihmisten ja ideoiden tuomitsemisena, olemme tuhon tiellä. Jos otsaryppymme ja murahtelumme laskevat muiden fiilistä, sama juttu. Jos valitamme joka asiasta, eikä meillä ole tarjota parempia vaihtoehtoja tilalle, olemme este, tai ainakin hidaste, matkalla parempaan.

Lääketieteen tohtori Pekka Mustosen mukaan puolet negatiivisuudesta on geneettistä, puolet opittua tai ympäristön vaikutusta. On arvioitu, että meitä pessimistejä väestöstä voisi olla parikymmentä prosenttia, positiivisesti ajattelevia on selvästi enemmän. En halua laistaa vastuutamme hyvien ihmissuhteiden ylläpitämisessä, vaan rohkaista kaikkia kanssaihmisiä: hymykin tarttuu! Sitä paitsi, positiivareita on selvästi enemmän!

lauantai 17. elokuuta 2013

Koti, ystävät ja maanosa

Koti, uskonto ja isänmaa ovat suomalaisille tuttuja arvoja. Niiden vuoksi on tartuttu aseisiin. Niitä on toisteltu juhlapuheissa, saarnastuoleissa ja vaalikampanjoissa. Sinivalkoisen sanakolmikon varaan, tai ainakin sen avulla, rakennettiin aikanaan uutta valtiota ja luotiin kansallista yhteishenkeä. Hyvä niin.
Edelleenkin iso osa suomalaisista perustaa arvonsa 'Koti, uskonto ja isänmaa' -ajatteluun. Osalle suomalaisista sanakolmikossa kaikuu mennyt aika ja konservatiiviset katsantokannat. Tänä päivänä elämä on kovin erilaista kuin vaikkapa sota-aikoina, sitä paitsi, spekulointi ja ajatusleikit ovat aina paikallaan. Mitä koti, uskonto ja isänmaa tarkoittaa minulle tai meille vuonna 2013?
Koti näyttää pitävän edelleen pintansa, sen merkitys tuntuu jopa kasvaneen. Entä uskonto, kolmikosta ehkä vaikeimmin määriteltävä? Voisiko se laajemmin tarkasteltuna tarkoittaa yhteisöä: naapureita, ystäviä tai muuta omaa 'heimoa'? Isänmaan käsite on hämärtynyt tietysti Eu:n ja globalisaation myötä. Onko isänmaa kohta lähellä vaikka maanosaa?
Hesarin (17.8.2013) Merkintöjä -palstalla Jussi Pullinen kirjoitti yhtenäiskulttuurin pirstaloitumisesta, joka on kiihtynyt erityisesti netin yleistymisen myötä. Mielenkiintoinen aihe, jota varmasti tulevaisuudessa uutterasti tutkitaan; mikä on - ja milloin koettiin - se käänne, kun maantieteelliset heimorajat vaihtuivat virtuaalisiin.
Jatkoimme aiheen käsittelyä vaimoni kanssa aamiaisella. Hän tunnisti välittömästi ilmiön, ja myönsi auliisti olevansa osa jotakin sellaista, jota eivät rajoita alueelliset tai aatteeliset välimatkat. Itse ajattelen samoin. Arvomme voisivat olla koti (yksilöllisyys), ystävät (yhteisöllisyys) ja maanosa. Ja keitä me olemme? Vaikka europpalaisia.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Kaikki alkaa, alusta tai uudestaan

Vuosi sitten perheessämme oli paljon aloituksia, nyt ehkä vielä enemmän. Esikoisemme siirtyy sivupisteestä -paviljongista - pääkouluun. Luonnollisesti koulumatka muuttuu, ja pitenee. Keskimmäisemme aloittaa ekan luokan. Yksinkulkemisen aakkosten haltuunottoa. Nuorimmaisemme vaihtaa päiväkotiryhmää pienistä isompiin. Vain piha, ovi ja kaikki opet muuttuvat. Vain?
Takana on parituntinen kierros tulevilla mestoilla. Vierailtua tuli niin päiväkodin kuin molempien koulujen pihoilla. Emme olleet ainoita, paikoin lapsia roikkui kiipeilytelineillä kuin normiarkena. Puolituttujen vanhempien kanssa vaihdettiin kuulumisia ja pohdittiin tulevia. Ennen virallisia aloituspäiviä, teemme vielä yhden kertauskierroksen.
Syksy, joka luonnossa symboloi loppua, on kääntynyt ihmisillä tarkoittamaan alkua, alkuja. Loma on päämäärä tai laskennallinen nollahetki, jonka jälkeen kaikki alkaa: koulut, työt ja harrastukset. Vanha tai uusi elämä, mutta alkaa kuitenkin. Luopumistakin on ilmassa, mutta se tahtoo jäädä alkujännityksen jalkoihin.
Vaikka loma ja huili on elintärkeää, huomaan aina odottavani syksyä. Arki ja rutiinit, miten niitä voi olla ikävä?! Ehkä se johtuu lasten ja aikuisten eri pituisista lomista. Ehkä siitä, että loma teki tehtävänsä. Ehkä siitä, että huomista - ja sen mahdollisesti mukanaan tuomaa hyvää - on aina odotettu. Ehkä myös elintapojemme odotusarvoista: kun jonkun on kerran alettava, niin alkaisi jo!
Vaikea sanoa, ketä jännittää eniten juuri nyt. Luultavasti meitä aikuisia. Lasten hahmotus ajasta on kovin erilainen aikuisiin verrattuna. Murheettomuutta, hetkessä elämistä ja ötököiden jahtaamista voi vain ihailla. Silti monet riidat tai sanomiset - aikuisten kesken mutta varsinkin aikuisten ja lasten välillä - johtuvat erilaisesta aikakäsityksestämme. Kuka on oikeassa?