Isänpäivä

Isänpäivä. Päivä, joka on varattu kiusallisille otsikoille, sisällöllisesti löperöille ja näkökulmiltaan yksipuolisille kolumneille ja kommenteille. Monesta kirjoituksesta saa kuvan, että mies, isä, on ulkoistettu vanhemmuudesta, ja aika usein myös parisuhteestaan. En oikein tunnista tätä kirjoituksissa esiintyvää miestyyppiä.

Isänpäivän kirjoituksissa on usein kyse menneestä maailmasta, iänikuisten stereotypioiden toistamisesta ja toisen puolesta uhriutumisesta. Voi olla, ettei yhteiskuntamme ja käytäntömme tue isyyttä riittävästi, mutta ei se ole isyydestä pois. Miehen mallia tarvitaan, mutta isyys on myös sisältäpäin rakentuvaa rakkautta ja oikein tekemisen tietoutta.

Entäs tämä julkinen isänpäivänä toitottelu somessa? Se on lähinnä tykkäysten, sympatiapisteiden ja 'katso minä olen ajantasalla' -huomion metsästämistä. Voi sillä ostaa myös parempaa omatuntoa, jos on jättänyt oman isänsä vähemmälle huomiolle. Ehkä sillä voi ostaa hitusen hyväksyntää, tiedä häntä.

Arvon kolumnisti, älä toivota minulle hyvää isänpäivää, minä en ole isäsi. Toivota hyvää isänpäivää isällesi. Käy hänen luonaan, viivy vähän pidempään. Jos et pysty käymään, soita hänelle. Jos ette ole puheväleissä, laita edes viesti. Isänpäiväkortti olisi varmasti mieluisaa saada, mutta harvempi enää sellaiseen panostaa.

Jos sinulla ei ole isää, kenelle toivottaa hyvää isänpäivää, älä uhriudu siitä. Käy hänen haudallaan. Puhu hänestä muiden kanssa. Isää voi ajatella, vaikka ei häntä olisi koskaan tuntenutkaan. Isän puuttuminen voi olla traumaattista, mutta se ei ole epänormaalia, se kuuluu elämän kiertokulkuun.

Suomalainen mies, myös isä, kuvataan julkisuudessa usein reppanana, jolla on sivustakatsojan rooli omassa elämässään. Yksi mieskuva liittyy sotiin ja niiden aiheuttamiin traumoihin. Myös kalenterinsa täyteen buukkava ura-isä on yksi median luomista hahmoista. Ongelmana tässä on, ettei isillä ole keskiarvoa. Sen sijaan isillä on itseisarvoa, jota miehuuden ja isyyden erilaiset toteutumat rakentavat.

Mitä minulla on isänpäivää vastaan? Ei mitään. Ei minulla ole isänpäivää vastaan mitään, vaan sen julkista hyväksikäyttöä. Nyt kun olen soittanut täällä suutani tarpeeksi, soitan isälleni.

Lasten urheilusta 8

Yhdessä lasten kanssa

Tänään kävin kävelylenkillä yhden lapseni kanssa, hänen, joka liikkuu, mutta ei urheile. Muistin yhden sillan sijainnin väärin, joten 60 minuutin reippailumme kesti 75 minuuttia. Lapsi ei mokastani hämmentynyt. Toisinkin on ollut, kiukkuisina ja puhumattomina kävelty. Nyt juttelimme koko matkan: koulusta, yökyläilystä, moottoripyöräkerhoista ja mieheksi kasvamisesta. Tärkeitä juttuja.

Eilen kävin vetäisemässä Paloheinässä porrastreenit. Mukana oli lankoni sekä kilpaurheilua harrastava lapseni. Tein tunnin harjoituksen, siinä ajassa ehdin portaat ylös ja alas kaksitoista kertaa, juniori lönkytteli portaat neljätoista kertaa. Pari kertaa portaissa kohdatessamme heitimme 'läpsyt'. Tuntui hyvältä. 

Viime viikolla sain sähköpostia nuorimmaisen lapseni taekwondovalmentajalta. Hän kysyi minua lapsi-aikuisryhmään apuohjaajaksi. Suostuin, homma on minulle tuttua vuosien takaa. Eikä rasti kuullosta pahalta, vain joka toinen kerta. Näin ollen joka toinen kerta saan edelleen treenata itsekin, yhdessä lapseni kanssa. Niin hienoa. 

Perheemme urheilijanuorukaisen kanssa olen käynyt joogassa kaksi vuotta. Keväällä aloitimme yhteiset porrastreenit. Viime talvena aloitin taekwondon nuorimmaiseni kanssa perheryhmässä. Ja yhden lapseni kanssa käyn kävelyllä, joskus otetaan muutama erä pihatennistä. 

Aina tilanne ei ole ollut näin hyvä. Omat urheiluvammat ja polvikivut yhdistettynä pitkäaikaiseen valvomiseen lasten syntymien jälkeen veivät minusta mehut. Olin kuntoilematta vuosia. Heikkenevä kunto söi jaksamista elämän kaikilla osa-alueilla. Jälkeen päin tuo aika tuntuu tummalta ja osin myös epätodelliselta. 

Samat lapset, jotka olivat joskus tekosyyni olla pitämättä huolta itsestäni, ovat muuttuneet syyksi huolehtia itsestäni. Lasten kasvaessa olen löytänyt kuntoilun ja urheilun uudestaan, oikeastaan se on lasteni ansiota. Niin kauan, kun kelpaan heidän kaverikseen, aioin käyttää tilannetta hyväkseni. Kun liikkuu ja urheilee lastensa kanssa, oma treeniaika ei ole pois perheen yhteisestä ajasta.  

Goottikaupunki Edinburgh

Teimme perheemme (2+3) kanssa yhdeksän päivän reissun Edinburghiin, osin myös muualle Skotlantiin. Lomasta syntyi henkilökohtaisten kokemusten mukainen matkapäiväkirja, joka löytyy tästä blogista alempaa. Tässä blogimerkinnässä pohdin yleisemmin Edinburghin luonnetta ja henkeä.
Edinburgh on kivinen kaupunki. Kaupungin kaikki rakennukset, tiet, pihat, kaiteet, portaat, vallit, koko rakennettu ympäristö on kiveä tai kivetetty. Metallia näimme aidan porteissa, puuta emme missään. Koko Skotlannin matkalla emme nähneet ainoatakaan puista rakennusta. Tämä ero osuu suomalaisen silmään nopeasti.

Edinburgh on goottiromantiikkaa. Kaupungin arkkitehtuuri, rakennusten koko ja väritys, massiivisten kirkkojen runsaus ja kaupunkirakenne luo keskiaikaisen fiiliksen. Toki kaupungissa on paljon historiallisia osia, mutta myös uudempi rakennuskanta mukailee vanhaa, väritystä myöten. Harmaanruskea sävy luo varsin yksitotisen ja aavemaisen vaikutelman.
Edinburgh on autojen kaupunki. Liikennettä on paljon, suojateitä vähemmän. Jos jäät tien reunaan odottamaan, että auto antaa tietä, odotat turhaan. Jos kävelee oikein reippaasti, jalankulkija voi ehtiä vihreillä valoilla tien puoliväliin. Eivät autot sentään päälle aja, mutta torvet soivat helposti.

Edinburgh on julkisen liikenteen kaupunki. Puolet kaupungin autoista ovat busseja ja takseja. Taksin saa helposti lennosta ja kyyti on Suomeen verrattuna halpaa. Monet siirtymät maksoivat alle viisi puntaa, kallein 12 puntaa. Kaikkiin takseihin mahtuu kyytiin vähintään viisi. Autot ovat joko vanhanaikaisia tila-autoja, tai uudempia pikkubusseja. Yksityiskohta, jota viisihenkinen perhe arvostaa korkealle.
Edinburgh on (paikoin) edullinen kaupunki. Monet kohteet ovat maksullisia, mutta lukemattomat museot ovat ilmaisia. Edullisimmillaan Edinburghissa syö halvemmalla kuin Suomessa, ruokakaupoissa hintataso on kauttaaltaan halvempi. Isoin hintaero lienee alkoholeissa, Skotlannin hyväksi.
Edinburgh on turvallinen kaupunki. Lasten kanssa sattuu ja tapahtuu, vasemmanpuoleista liikennettä lukuunottamatta kaupunki ei aiheuta ylimääräistä jännitystä. Jo reissun toisena päivänä päästimme lapset keskenään pihalle. Kovaäänisiä hälyytysajoneuvoja näkee usein liikenteessä, mutta kertaakaan ei hälyytyksen aiheuttamaa syytä. Muutamia kerjäläisiä on, mutta taskuvarkaat puuttuvat.

Edinburgh on ystävällisten ihmisten kaupunki. Ihmisten ystävällisyys ei ole päälle liimattua, vaan luonnollista, omaehtoista. Apua ja neuvoja saa aina, usein jopa pyytämättä. Haastavasta murteesta huolimatta kävimme paikallisten kanssa hyviä keskusteluja, joissa oli aina mukana iloa ja huumoria.
Vierailimme myös Stirlingissä, Glaskow'ssa ja Loch Nessillä. Kaikki ovat vierailemisen arvoisia paikkoja. Mutta siinä, kun muut kohteet vastasivat odotuksia, Edinburgh pääsi yllättämään. Monesti sanotaan, että ihmiset tekevät kaupungin. Edinburghissa tuntuu, että kaupunki ja ihmiset elävät jotenkin erillään toisistaan.

Pidinkö kaupungista? Viihdyinkö siellä? Sopiiko se perheille? Kaikkiin kysymyksiin vastaan kyllä, mutta en ehkä perinteistä syistä, vaan enemmänkin sen vuoksi, että en saanut kaupungista täysin selvää. Palvelut pelaavat Edinburghissa hienosti ja siellä on helppo olla, mutta siellä on myös jotain epätodellista, vähän mystistä. Sanoisin, että Edinburgh on yhdistelmä Gotham Cityä ja Harry Potteria.

Skotlanti 9/9

Matkapäiväkirja Skotlanti 9/9 

Paluupäivä. Vuokranantajamme Francoise on joustava tyyppi: koska asuntoomme ei ole tulossa uusia vuokralaisia, hän antoi meidän jäädä asuntoon lentokenttäbussin lähtemiseen saakka. Joka kohta jo onkin.

Aamiaisen jälkeen pakkasimme ja vähän järjestelimme paikkoja (siivous kuuluu hintaan 1000 puntaa/9 vrk). Koska helteet edelleen jatkuvat, suuntasimme yhteen Edinburghin keskustan lukuisista puistoista jätskille. Jäbät kuluttivat virtaa osin parkouraten, osin leikkipuistossa heiluen.

Viimeiseen päivään se jäi, mutta vihdoin söin haggista, pihvien muodossa. Sisälsivät sisäelinten lisäksi sieniä, ja se tarjoiltiin perunamuusin kera. Maistui vähän jauhemaksapihveille, hyvää oli. Löysimme kivan baarin nimeltään Dirty Dicks, mutta valitsimme kuitenkin sen vastapäätä olevan Rose Street Cafen.

Nyt hetki - sekä omien että puhelimien - latausta ja kohti Edinburghin lentokenttää. Kotona ollaan yöllä, joten huominen menee toipuessa. Julkaisen tässä blogissa vielä arvion Edinburghista ja Skotlannista matkakohteena, jos ketä nämä maisemat kiinnostavat. 

Ps. Paluulento sujui myös hyvin, olimme takaisin Helsinki-Vantaalla jopa puoli tuntia etuajassa.

Skotlanti 8/9

Matkapäiväkirja Skotlanti 8/9 

Reissun toiseksi viimeisenä päivänä toteutimme suosituksia, emmekä joutuneet pettymään. Nukuimme aamulla pitkään ja aamiaisen jälkeen suuntasimme kuninkaalliselle jahdille, jota on voinut ihailla vaikkapa Netflixin eriomaisessa The Crown -sarjassa.

Kuninkaallinen jahti on sekä hieno että silmiä avaava kokemus (45 puntaa). HMY Britannia poistettiin käytöstä 1997, nykyään se on yleisön ihmeteltävänä Edinburghissa. Kaiken tilan ja loiston kääntöpuolena ovat miehistön ahtaat tilat. Tasa-arvon ja monarkian suhde botskilla lienee jotain yksi kymmeneen. Suomenkielinen selostus avasi laivan toimintaa hyvin lapsille.

Toinen suositus koski ruokapaikkaa. World's End Edinburgh 'in historia ulottuu peräti 1600-luvulle. Tuolloin monen paikallisen tuntema maailma loppui juuri ja juuri kaupungin muurien sisäpuolella sijainneeseen majataloon. Paikan fish & chips on legendaarinen, mutta myös muut tilaamamme eväät (75 puntaa) olivat parempaa 'pubiruokatasoa'.

World's Endissä näimme vain Ruotsin voittomaalin Sveitsistä. Meille jäi pari tuntia siirtymisaikaa asunnolle ennen Englannin ja Kolumbian matsia. Juuri sopivasti, että saimme ostettua muutamia tuliaisia. Pelin jälkeen on jo luvassa alustavaa pakkaamista ja lähtöselvitysten tekoa.

Skotlanti 7/9

Matkapäiväkirja Skotlanti 7/9 

Vietimme koko päivän Glaskow'ssa. Edestakaiset junaliput Iso-Britianian ensimmäisellä (avattiin 1842) rautatieosuudella Edinburgh - Glaskow maksoivat tänään 29 puntaa, viideltä hengeltä. Tarjoiluvaunussa myytiin myös elämän vettä, mutta tilasimme kahvit ja kaakaot.

Glaskow poikkeaa Edinburghista niin paljon, että se voisi olla eri maassa. Huippubrändien erikoismyymälöitä, monikerroksisia tavarataloja, kävelybulevardeja, ihmisiä, vilinää ja roskia. Siinä kuin Edinburgh on uniikki, Glaskow muistuttaa Euroopan muita keskisuuria kaupunkeja.

Jätimme linnat ja museot väliin, teimme ohuesti ostoksia ja haistelimme tunnelmaa. Maistelimme myös kiinalaista (70 puntaa), joiden annokset olivat tuhdit. Omani, pesuvadillinen, yksi tulisimmasta ikinä. Tarjoilijoita nauratti meikäläisen vartin kakominen, mutta urheasti suoritin puoli annosta.

Lopuksi pojat viettivät tunnin keskustan tivolin laitteissa. Paluumatkalla yritetettiin pubiin, mutta myöhästyimme hiukan, alaikäisten pitää poistua ravintolasta klo 21 mennessä. Näimme kuitenkin Belgian voittomaalin Japanista, ja tälle kämpillä kohotimme maljat mallia Glenmorangie 10 years.

Skotlanti 6/9

Matkapäiväkirja Skotlanti 6/9 

Tänään kapusimme Edinburghin korkeimpaan paikkaan, Arthurs Seat on huipun nimi. Olipa legenda Camelotin linnan sijainnista kukkulalla totta tai ei, näkymät ovat melkoiset. 251 metrin korkeus ei ehkä kuullosta kummoiselta, mutta sen verran jyrkkä rinne paikoin oli, että piti välillä levähtää.

Laskeutumisen jälkeen vetäydyimme piknikille Holyrood Palacen puistoalueelle. Palatsi on se, jossa Brittien kuningasperheen jäsenet majailevat ollessaan Skotlannissa. Palatsin portit olivat suljettu ja poliiseja seisoskeli vähän joka puolella, joten taisimme osua paikalle somaan aikaan.

Ehtoopuolella oli vuorossa Necrobus-kierros, jossa oppaana toimiva näyttelijä eläytyi kaupungin kummitustarinoihin. Karmivanhauska kiertoajelu, joka olisi ehkä toiminut tätä helleaaltoa paremmin perinteisessä brittisäässä, sateessa ja sumussa. Ja perheen pienimmälle suomeksi spiikattuna.

Kotiin päin talsiessamme osui nenään itämaisen ruoan tuoksu, jota väsyneet ja nälkäiset eivät pystyneet vastustamaan. 27 puntaa viideltä hengeltä, ja annokset olivat isoja! Tätä itämaisten ruokien take away -kulttuuria kaivattaisiin myös Suomeen. Siinä saattaisi muutama hampurilaispaikka joutua väistymään, vaan... mitäpä siitä.

Skotlanti 5/9

Matkapäiväkirja Skotlanti 5/9

Tämä päivä pyörittiin Edinburghissa. Oikeastaan vasta nyt osuimme keskustan siihen osaan, johon turistit pakkautuvat. Bulevardin yritelmällä (selitän myöhemmin) on kiitettävä määrä pubeja ja ravintolasta erillään olevia, aidattuja terassialueita.

Teimme tänään ruoan itse. Voisi kai sanoa, että kustannussyistä. Omatoimimatkaajia kun olemme, useimmat suunnitellut aktiviteetit toteutuvat loman alussa. Tarkoittaa myös sitä, että reissukassa hupenee lomalla alkupainotteisesti.

Kohteemme oli tänään National Museum of Scotland. Todellinen runsauden sarvi, jossa maailmanhistoria ja eri tieteenalat esiintyvät sulassa sovussa, saman katon alla. Jälleen toiminnallisuudesta pisteet, jäbät veivasivat ja polkivat, käänsivät ja väänsivät innostuneina erilaisia vempaimia - ja ilmaiseksi.

Paluumatkalla bongattiin koirapatsas Bobby. Ja lukuisat Bobbyn maineella ratsastavat yritykset. Varauduimme myös Uruguay - Portugal fudismatsiin. Kaupan valmispizzojen seuraksi kelpuutimme Glenfiddich 12-veen. Jalat ovat melko väsyneet, mutta huomenna taitaakin olla ohjelmassa nähtävyysajelua.

Skotlanti 4/9

Matkapäiväkirja Skotlanti 4/9

Loch Ness. 12 tuntia busissa, päiväretki Deanston distilleryn, Death valleyn ja 'Harry Potter - junasillan' kautta myyttisiä mittoja saaneelle syvänteelle vei koko päivän. Päivä ei ollut huono, vaikka pullaa kerjäävä sorsa oli ainoa bongattu eläin Loch Nessillä.

Deanston, kuten valtaosa muistakin skottitislaamoista, oli minulle ennestään tuntematon. Tutustuminen tislaamoon ja sen tuotteisiin saivat meidät vakuuttumaan toiminnan ja tisleen laadusta. Oppaamme suositteli kahden eri viskin maistelua, sillä se tuplaisi mahdollisuuden nähdä merihirviö.

Neljä perättäistä lochia, eli järveä (tai allasta) lähes lohkoo Skotlannin ylämaan kahtia. Ness on locheista suurin, syvin ja myyttisin. Paikka vetää hyvin turisteja, ja miksi ei vetäisi, legenda Nessiestä kiehtoo niin nuoria kuin vanhoja. Vaikka oli kaunis päivä, rannalla tunsi järven suuruuden ja voiman. Tuuli rakenteli mukavia vaahtopäitä.

Maisemat reissulla olivat melkoiset. Tiedät tulleesi alamailta ylämaille, kun laitumella lehmät vaihtuvat lampaisiin ja futisviheriöt rugbykenttiin. Vuoria katsellessaan ymmärtää, miksi kaikki täällä on rakennettu kivestä. Jylhä ja jykevä on Skotlannin maa.

Skotlanti 3/9

Matkapäiväkirja Skotlanti 3/9. 

Aamulla uni maistui, nukuimme pois käveltyjä kilometrejä. Oli jo tiedossa, että on tulossa kuumin päivä miesmuistiin, joten laitoimme shortsit, vesipullot, kännykät ym. valmiiksi aamuksi. Vielä kun olisimme ymmärtäneet hankkia adapterit lataamista varten.

Päivän kohteena oli Skotlannin entinen pääkaupunki Stirling. Vapaustaistelija William Wallace puolusti siellä (vuonna 1297) Skotlannin itsenäisyyttä, kuvan sillan kupeessa. Mel Gibson teki kaverista oman tulkinsa nimeltään Braveheart. Leffan taiteelliset vapaudet eivät sulje pois alkuperäisten saavutusten suuruutta.

Stirling on kaupunkina erilainen kuin Edinburgh. Pienempi, värikkäämpi ja ihmisläheheisempi. Myös kaupungin linna on erilainen: salit suurempia ja värikkäämpiä, kaikki jollakin tavalla kuninkaallisempaa. Linnaan oli rakennettu paljon toiminnallisuutta, joka saa kehuja erityisesti lapsivierailta.

Palattuamme menimme katsomaan Belgia-Englanti - matsia pubiin. Samalla maistelimme vaimon kanssa ristiin Laphroaighin ja Lagavulinin sekä Glengoynen ja Tamhdun tisleitä. Jäbät tilasivat mutakakkua ja jätskiä. Pelin jälkeen kävimme ostamassa evästä huomiselle retkelle, joka lienee yksi matkamme kohokohdista.

Skotlanti 2/9

Matkapäiväkirja Skotlanti 2/9. 

Aamulla vaimon kännykässä odotti suru-uutinen, isoisänsä oli nukkunut yöllä pois. Ei sinänsä yllätys, mutta vaarin ja ensimmäisen lapsenlapsen välit olivat erityisen läheiset. Eilen vietettiin synttäreitä, tänä aamuna keskusteltiin lasten kanssa elämän jatkumisesta.

Päivän retkelle lähdettiin siis allapäin mutta myös uteliaina. Kohteena olivat Old town sekä Edinburghin linna. Asuntomme on sen verran lähellä keskustaa, että liikumme jalan. Kävellen näkee ja kokee seudun hyvin ja paikat jäävät myös mieleen. Askelia meille on tullut reilut 15 tuhatta päivässä, lapsille 10 000 enemmän, kun parkouraavat kaikki portaat eestaas.

Ruokailimme sympaattisessa pubissa, joita vanhassa kaupungissa riittää. Tilasimme kaikki eri ruoat, että pääsimme maistelemaan toisiltamme. Itse otin tuntumaa Skotlannin kansallisruokaan, kun tilasin haggis-anguspihvi hampurilaisen viskikastikkeella. Meni heittämällä hampparien top5-listalle.

Linna on kaupungin vanhinta rakennuskantaa, kaupunki on rakentunut linnakukkulan ympärille. Korkeuserot ovat yllättävän suuria, ja suuri on myös itse linna. On sotavankien vankityrmää, kuningattaren synnytyskammiota, aatelisten heraldiikkaa ja kruununjalokiviä. Perhelippu maksoi 62 puntaa, ja sillä pääsee kolmeen eri linnaan.

Vaikka jalkapohjissa jo vähän poltteli, päätimme kävellä asunnolle. Samalla ostettiin voisarvia aamiaiseksi ja pojille lippikset. Myyjä kertoi, ettei Skotlannissa ole ollut kahteenkymmeneen vuoteen näin lämmintä. Se vain passaa, vaikka meillä on mukana enemmän sadevaatteita kuin shortseja.

Skotlanti 1/9

Matkapäiväkirja Skotlanti 1/9. 

Helpointa ikinä saada lapset hereille klo 5.30. Matkaa oli odotettu toki muutenkin, mutta startti sattui yhden lapsemme syntymäpäivään. Bussipysäkille vaelsi aamusumussa hyväntuulista porukkaa.

Lento (1500e menopaluu 5 hlöä) livahti nopeasti ja ilman ilmakuoppia. Meistä kaksi viidestä ei juurikaan pidä lentämisestä, joten tätä osaa arvostaa. Edinburghin kentällä ei ollut pahoja ruuhkia ja yhteysbussi kentältä keskustaan lähti sopivasti.

Saavuimme asunnolle reilusti etuajassa, vaikka toimimattomat puhelinliittymät jarruttivat suunnistamista. Pihalla remppamiehet kehuivat asunnon vuokraajan Francoisin mukavaksi kaveriksi, eivätkä erehtyneet. Perusasiat haltuun ja avaimet käteen. Asunto siisti ja riittävän kokoinen (noin 70m2).

Synttärisankari valitsi ravintolaksi italialaisen pikaruokapaikan. Pidempi kattaus maksoi 58 puntaa viideltä hengeltä ja sapuska oli vähintäänkin kohtuullista. Ruoan jälkeen päätimme tutustua lähialueeseen, ilman sen kummempia tavoitteita.

Iltapäivällä tapasimme rouvan työkaverin puolisoineen, olivat sattumoisin samassa kaupungissa ja samaan aikaan. Skotlannissa kun ollaan, treffit tehtiin (Usquabae) viskibaariin. Maisteluun menivät Taliskerin Sky-tisle sekä Ardbegin Uigeadail. Pojat olisivat jahdanneet pokemoneja pidempäänkin.

Ensivaikutelma Edinburghista on erittäin hyvä, kuin kotiinsa olisi tullut. Ihmiset ovat ystävällisiä ja murteen kanssa on tultu juttuun. Kaupunginosan maisemat suoraan Harry Potterista. Bonuksena koululaisten into puhua englantia sekä meidän että paikallisten kanssa.

Lasten urheilusta 7

Vanhempien esimerkin voima

Somessa liikkuu hauska, kuvallinen kasku kahdesta äidistä lapsensa kanssa istumassa puistonpenkillä. Kännykkää käyttävän lapsen äiti kysyy - itse kännykkä kädessä - kirjaa lukevan lapsen äidiltä - jolla on myös kirja kädessä - että, miten olet saanut lapsesi lukemaan? Paitsi että kyseessä ei taida olla mikään kasku.

Toinen aiheeseen liittyvä ja vitsimäinen slogan kuuluu seuraavasti: Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon. Ei paljoa naurata tämäkään hauskuus. Sohvan pohjalta tai tietokoneen takaa on helppo huudella lapsia ulos touhuamaan, mutta ilman esimerkkiä vaade on vain ulkopuolelta tuleva käsky, ei sisäsyntyinen tunne siitä, että näin kuuluukin tehdä.

Vanhempien teot, puheet ja valinnat ohjaavat aina lasten käyttäytymistä.  Lapset huomaavat nopeasti, jos vanhemman puheet ja teot ovat keskenään ristiriidassa. Tällöin vanhempien toive saattaa satunnaisesti toteutua, mutta epäilen vahvasti, ettei vaatimus ilman esimerkkiä kasva tavaksi. Esimerkin voima on merkittävä. 

En tiedä, montako vuotta vanhempi saa elää lapsensa idolina, mutta useita kuitenkin. Ja vaikka esikuvan asema jossakin vaiheessa katoaa, vanhempien vaikutus lapsiin säilyy pitkään, jos ei jopa koko eliniän. Arvot ja arvostukset siirtyvät sukupolvelta toiselle usein itsestään, huomaamatta. Itse yritän siirtää lapsilleni liikunnallisen elämäntavan.

Portaat vs. hissi. Koulumatka kävellen tai pyöräillen vs. autokyyti. Kauppareissu autolla vs. kävellen. Retki lähimetsään vs. kauppakeskukseen. Iltalenkki vs. Netflix. Lahjaksi koripallokori ja -pallo vs. PlayStationpeli. Arkemme on täynnä valintoja. 

Aina eivät aikataulut tai jaksaminen mahdollista liikunnallisen elämäntavan esimerkkinä olemista. Tässä kohtaa meitä auttavat urheiluseurat. Mutta vain auttavat, sillä urheiluseurat tai koulut eivät pysty ratkaisemaan ehkä suurinta yhteiskunnallista ongelmaamme - lasten liikkumattomuutta. 

Isossa kuvassa yhteiskunta miettii verotuloja, huoltosuhdetta ja kansanterveyttä. Ei ole itsekästä, vaan ainostaan normaalia, että me mietimme lastemme ja lastenlastemme terveyttä ja tulevaisuutta. Liikunta on halpa henkivakuutus, sanotaan. Ja vakuutukset ovat aina meidän vanhempien vastuulla.

Lasten urheilusta 6

Vanhempien rooli lasten urheilussa

Lapsen liikuntaharrastuksessa - ja sen ylläpidossa - tärkeintä on vanhemman tuki ja myötäeläminen. Olen kirjoittanut aikaisemmin lapsen tai nuoren oman motivaation merkityksestä, mutta harrastuksen mahdollistaa - yleensä - vanhemmat. Tuki tarkoittaa monia asioista, esimerkkeinä kuskaaminen sekä harjoituksiin ja kilpailutapahtumiin ilmoittautuminen. Myötäelämiseen kuluu kyselyjä, kehuja ja monenlaisia keskusteluja.

Jos vanhemmat eivät ole kiinnostuneita lastensa harrastuksista, lapsi voi kokea tekemisensä turhaksi. Toki hyvä sisäinen motivaatio voi kantaa pitkällekin, mutta harvassa ovat ne perheet, jossa lapsi tai nuori on vain omalla panoksellaan jaksanut pitää aktiivisesti harrastusta yllä, saati tähdännyt ja edennyt urheilussa pidemmälle. Vanhemman esimerkin merkitysestä kirjoitan myöhemmin lisää.

Vanhemman tuen ja myötäelämisen taso ei ole helppo määriteltävä. Yksi junioriurheilun haittailmiöistä ovat kentän laidalla vähän liiankin innokkaasti toimintaan osallistuvat vanhemmat. Kannustaa saa kovastikin, mutta muiden haukkuminen, kiroilu ja vihainen reagointi ei kuulu junioritoimintaan, jos ei muuhunkaan urheiluun.

Toisessa ääripäässä ovat vanhemmat, jotka jättävät jälkikasvunsa harrastuksen kanssa yksin. Olipa lapsen urheilun taso mikä tahansa, mielekkään toiminnan ylläpitäminen vaatii suunnittelua ja suunnitelmallisuutta. Esimerkiksi tapahtumiin ilmoittautuminen on vanhempien vastuulla. Jos vanhemmat eivät tue riittävästi lasta harrastuksessaan, uupuvat sekä lapset että valmentajat.

Urheiluseurat ovat tiivistäneet urheilevan lapsen vanhemman roolin kolmeen sanaan: 'kuljeta, kannusta, kustanna'. Tähän lisäisin ainakin 'ruoki, pyykkää ja laita ajoissa nukkumaan'. Meillä 'kkk' toteutuu paljon helpommin, kuin muut arjen asettamat haasteet. Ehkä kaikkein haastavinta on ruoka, jota urheilevan nuoren pitäisi saada riittävästi, oikeanlaista ja oikeaan aikaan.

Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun puhelin soi ja toisessa päässä on treeneihin lähtevä juniori, eikä jääkaapissa ole valmista ruokaa. Välipalla selviää jonkin aikaa, mutta parin, kolmen tunnin fyysiseen rutistukseen tarvitaan kouluruoan lisäksi toinen lämmin ruoka. Puhumattakaan siitä, että - myöhäänkin loppuvien - treenien jälkeen energiavarastot pitäisi saada tankattua.

Lapsen oma motivaatio määrittelee sen, miten vakavasti ja millä tasolla hän urheilua harrastaa. Mutta tasosta ja motivaatiosta riippumatta lapset tarvitsevat aina saman määrän tukea harrastukseensa. Innokkainkin urheilija tarvitsee suunnitelmallisuuteen ja asioiden priorisointiin vanhemman apua.

Esimerkkinä koulu ja läksyt. Suomessa on melko epätodennäköistä saada urheilusta itselleen ammatti. Kouluun pitäisi panostaa riittävästi, vaikka haaveet - ja näytöt - urheilijan alulla olisivat miten kovat tahansa. On myös näyttöä siitä, että säännöllinen liikunta ja urheiluharrastus tukevat oppimista ja koulumenestystä.

Vaikka yksi perheemme lapsista harrastaa aikaa ja rahaa vievää kilpaurheilua, aikani ja kiinnostukseni on riitettävä myös muille lapsilleni. Tällä hetkellä teen töitä sen eteen, etteivät kaksi nuorimmaistamme muistele joskus lapsuuttaan niin, että isä ja isoveli olivat aina kahdestaan poissa.

Lasten urheilusta 5

Urheluharrastuksen kustannukset

Tutkimusten mukaan yli puolille suomalaisperheistä harrastaminen urheiluseurassa on jo liian kallista. Kustannusten nousun sanotaan johtuvat pitkälti lasten vanhemmista, nimenomaan me vanhemmat vaadimme lapsen harrastukselta paljon. Etenkin kilpaurheilussa kustannuksia nostavat harjoitustilojen vuokrien, varusteiden ja kisamatkojen lisäksi ammattimaiset valmentajat.

Tarvitsevatko lapset ammattimaisia tai jopa ammattivalmentajia? Jos asiaa katsotaan kilpa- ja tulosurheilun näkökulmasta, ammattimaisuus on perusteltua. Monessa lajissa lapset ja nuoret tarvitsevat laadukkaampaa valmennusta kuin aikuiset, sillä oikeat suoritustavat ja liikeradat opitaan lapsena. Ja tukevasti rakennetulle pohjalle voi perustaa mitä tahansa.

Jos asiaa katsotaan lapsen näkökulmasta, sopiva valmentaja voi olla kuka tahansa aikuinen, joka tulee hyvin juttuun lasten kanssa. Näin onkin monessa seurassa, etenkin aloittelevien juniorijoukkuiden valmennuksessa on paljon äitejä ja isejä. Lasten tasapuolinen kohtelu voi olla haasteellista, mutta kustannuksia tällä tavalla voi laskea.

Suorituspaikat ovat merkittävä kustannustekijä. Esimerkkilajina salibandy pääkaupunkiseudulla, jossa edullisemmat kouluvuorot ovat korvautuneet lähes puolet kalliimmilla yksityisillä hallivuoroilla. Jalkapallossa talviharjoittelu ei edes onnistu ilman hallivuoroja. Osa harjoitusten siirroista parempiin ja kalliimpiin halleihin on lajitekniikkaan liittyviä, osa lajikulttuurin nostamiseen liittyviä.

Tilavuokrien vaihtelun vuoksi eri kaupungissa saman lajin harrastaminen voi olla eri hintaista. Myös seurojen välillä voi olla isoja hintaeroja kustannuksissa. Mitä isompi seura, sitä enemmän hallinnollisia ja toiminnallisia töitä, joita hoitamaan joudutaan palkkaamaan erikseen ihmisiä. Pienemmissä seuroissa töitä tehdään paljon palkatta.

Samaan aikaan yleisen hintatason nousun kanssa perinteinen urheiluseurojen talkootyö on menettänyt merkitystään. Olipa syy meidän vanhempien aikapula, laiskuus tai mikä tahansa, monet vanhemmat maksavat mieluummin vähän ylimääräistä, kun vääntäytyvät vapaa-ajallaan lumen pudotukseen tai puffetin pitoon.

Kuukausimaksujen lisäksi lapsi joutuu maksamaan seuran jäsenmaksun, kilpailulisenssin tai pelipassin ja vakuutuksen. Varusteita ja peliasuja pitää uusia vähintäänkin vuosittain. Tämä nostaa kustannuksia etenkin lajeissa, jossa varusteita on paljon. On olemassa myös käytettyjä pelikamoja myyviä sporttidivareita, mutta pajon harjoitteleville nämä eivät ole todellinen vaihtoehto.

Samaan aikaan, kun me valitamme harrastusmaksujen hinnoista, me myös vaadimme urheiluseuroilta asoita, jotka nostavat kustannuksia. Korostan edelleen sitä, että kun julkisuudessa vertaillaan eri lajien välisiä kustannuksia, yleensä tarkoitetaan lajissa kilpailemista. Se, mitä tällä rahalla saa, ansaitsee oman blogimerkintänsä.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että monia urheilulajeja on mahdollista harrastaa edelleen kohtuullisen edullisesti. Kysymykseen, miksi urheiluseurat panostavat niin paljon kilpailemiseen, en osaa vastata. Mutta se on selvää, että halpaa - jopa ilmaista - joko yhteiskunnan tai järjestöjen ylläpitämää urheiluseuratoimintaa tarvittaisiin tähän maahan lisää.

Lasten urheilusta 4

Tavoitteellinen kilpaurheilu

Yksi lapsistamme on tykästynyt kilpailemiseen ja urheiluun. Menimme nappulafutikseen hänen ollessa neljävuotias. Puolentoista vuoden potkiskelun jälkeen kaveri halusi käteensä mailan. Läheltä löytyi salibandykoulu. Jälleen meni puolitoista vuotta, ja ekaluokkalainen halusi liittyä oikeita pelejä pelaavaan joukkueeseen. Kaverit ovat tärkeä osa harrastusta. Sovimme muutaman muun kilpailusta syttyvän lapsen vanhemman kanssa, että haemme samaan joukkueeseen.

Lasten kilpaurheilu on teema, joka herättää tunteita. Aiheesta on tehty tutkimuksia, eivätkä kaikki kerro yhtä totuutta. Samastakin tutkimuksesta voidaan poimia dataa moneen eri käyttöön, eli tuloksissa on kyse myös painotuksista. Laitan kirjoituksen perään muutaman linkin, joissa esitellään lasten kilpaurheilun vaikutuksia.

Pidän itsekin salibandyn imagosta. Esimerkiksi jääkiekkoon verrattuna säbä tuntuu rennommalta. Toki näin onkin, salibandy on vielä suhteellisen tuore tulokas huippu-urheiluperheessä. Rentouteen vaikuttaa sekin, että - lajin suosiosta huolimatta - harva saa siitä ammatin. Niinpä treenien ja pelien aikana on helpompi muistaa, että vaikka jo kilpaillaan, kyse on kuitenkin lasten harrastuksesta.

Kun parjataan kilpaurheilun vaikutuksia lapsiin, lähtökohta on monesti mustavalkoinen. Jos asiaa tarkastellaan kilpailua tai urheilua vieroksuvan lapsen näkökulmasta, moitteet ovat varmasti totta. Jos asiaa katsoaan koulussa alisuoriutuvan oppilaan näkökulmasta, moitteet voivat olla totta. Jos vinkkeli on lapsensa 'menestykseen pettyneen' vanhemman, ollaan jo heikoilla jäillä. Jos ääneen pääsee kilpailusta ja treenaamisesta motivoituva nuori, tulos on aivan eri.

Pelaaminen maistui ja tavoitteet kasvoivat. Parin vuoden jälkeen joukkue jaetiin kahtia: haastajajoukkueeseen ja kilpajoukkueeseen. Tässä kohtaa törmätään usein vaikeuksiin. Jotkut haastajajoukkueeseen nimettyjen lasten vanhemmat kokevat, etteivät heidän lapsensa ole riittävän hyviä kilpajoukkueeseen. Kyse voi olla tästäkin, mutta enemmän kuitenkin siitä, että annetaan niiden lasten kilpailla, jotka sitä eniten itse tahtovat.

Kilpailuvietti ei sammu tappioista, eikä täyty voitoista. Tappion jälkeen autotallin takana mökötetty tunti ja seinälle ripustettava mitalli ovat sinänsä samanarvoisia. En ihmettele kilpaurheilevan lapsemme reaktioita - isänsä poika, sekoitus sekä perimää että käyttäytymismallia. Voittaminen on kivaa ja tappiota pitää vähän inhota.

Kilpailuvietti näkyy esimerkiksi siinä, että liikunnalliset suoritteet ovat usein alisteisia kilpailulle. Palloa pomputetaan siksi, että saadaan parannettua ennätystä, ei vain siksi, että se sattuu olemaan kivaa. Kilpailuhenkiset lapset hakeutuvat helposti saman henkiseen seuraan. Jos ei ole porukkaa, ei synny peliä. Jos ei synny peliä, paremmutta on vaikea mitata.

Jos paremmuutta ei voi mitata, voi homma tyssätä siihen. Samalla tavalla loppuu niiden lasten harrastaminen, jotka joutuvat kilpailemaan, vaikka ei huvittaisi. Kuten monessa muussakin asiassa, myös lasten urheilussa, kyse on yksilöllisyydestä. Me vanhemmat olemme paljon vartioina. Meidän tehtävämme on tunnistaa lastemme ominaisuudet, ja rakentaa lapsen liikunnallinen polku sen mukaan.

Lasten kasvaessa harjoitukset lisääntyvät ja tehot kovenevat. Tällä hetkellä säbäjäbän viikko-ohjelmaan kuuluu kolme mailavuoroa, kerran juoksukoulua kuten myös joogaa. Tähän päälle pelit, joita on syyskaudella lähes joka viikonloppu, kevätkaudella keskimäärin joka toinen viikonloppu. Määrät alkavat olla sellaisia, ettei niihin voi enää pakottaa. Homman pitää lähteä omasta halusta.

Paineeton lapsiurheilu kasvattaa huippumenestyjiä

Kilpaurheilu vähentää psyykkistä oireilua aikuisena

Askelmerkkejä lasten ja nuorten nykyaikaiseen kilpaurheiluun

Koulujen Urhea-malli helpottaa koulun ja harrastuksen yhdistämistä

Lasten urheilusta 3

Urheilua aloitteleva lapsi

Liikunnallisuus, tai ehkäpä jopa liikunnallinen lahjakkuus, ei välttämättä kuulu yhteen kilpailuvietin tai edes urheilullisuuden kanssa. Nuorin lapsemme, jonka ketteryyttä, liikkuvuutta ja rytmitajua olen seurannut kiinnostuneena alusta asti, ei ole kovin kiinnostunut urheilupeleistä ja pelaamisesta. Mutta liike on jatkuvaa.

Varhain havaittu into kiipeilemiseen, pomppimiseen ja itsensä haastamiseen fyysisesti johti kuopuksemme aluksi voimistelupainotteiseen gymiin. Paikan sulkeuduttua saman tapainen meno jatkui temppukoulun ja sirkuskoulun puolella. Kerran viikossa, ohjattua ja opastettua toimintaa kehon hallintaan, sopivaa kenelle tahansa. 

Seuraava vaihe harrastamisessa oli isoveljen seuraaminen salibandykentälle. Säbäkoulussa vierähti puolitoista vuotta. Joukkueurheilun kokeileminen oli kuitenkin enemmän ehkä isän ja veljen mieleen, kuin itse kokijan. Yrityksestä tai nopeudesta homma ei jäänyt kiinni, vaan yksinkertaisesti mielenkiinnon puutteesta.

Päätös lopettaa säbä, tai ainakin laittaa laji tauolle, oli meille vanhemmille pikkuisen kiperä. Salibandykoulun toiminnassa oli laatu kohdallaan, mutta sisältö ei vastannut lapsen omia tarpeita. Tässä kohtaa mietimme, onko lapsen ylipäätään pakko harrastaa urheiluseurassa - tämän kaverin kohdalla liikuntasuositukset täyttyisivät muutenkin.

Uusin lehti harrastamisessa avautui puolittain vahingossa. Hyvän rytmitajun omaava lapsi löysi youtubesta tanssivideot. Yksi oppimisen tapa on jäljittely, olemme saaneet ihailla monenlaisia tanssiesityksiä, moonwalkista uusvanhaan elektroswingiin. Tanssivideoiden vierestä lapsemme löysi myös kamppailulajit, ja niiden näyttävän maailman.

Päätös aloittaa taekwondo tuli siis harrastajalta itseltään. Toki asiaan vaikutti se, että lapsi tiesi myös minun wondoilleen. Vanhempien harrastusten vaikutuksista lapsiin kirjoitan joskus enemmän. Tässä kohtaa totean vain, että kun kaveri löysi eri värisiä vöitä ja tkd-asuja sisältävän laatikkoni, peli oli selvä.

Tanssilla ja kamppailulajeilla on paljon yhteistä. Myös kehonhallintaan tähtäävä voimistelu ja temppuilu ovat vähän kuin 'samasta perheestä'. Kerran viikossa treenit vaihtuivat kahteen, joskus kolmeenkin viikkoharjoituskertaan. Tässä kohtaa liikunta alkaa muistuttaa urheilua. Vaikka lasten treeneissä on paljon leikkiä, kamppailutreeneissä pyritään parantamaan myös fysiikkaa.

Taekwondon aloittamista puolsi myös se, että pääsin itse lapsen mukana jälleen salille. Lapsen kanssa puuhastelu on aina hauskaa, tässä tapauksessa erityisen hauskaa. Lajinvaihto on aiheuttanut myös kysymyksiä. Kuten jo alussa totesin, eivät liikunnallinen lahjakkuus ja urheilullisuus ole sama asia. Pari kertaa olemme keskustelleen siitä, miksi pitää treenata niin paljon, että väsyy. Aiheellisia kysymyksiä. 

Tämän, urheilua kokeilevan tai aloitteleva lapsemme kohdalla koemme rauhallista tyytyväisyyttä. Pystyn nimeämään tunteeseen muutamankin syyn: 1) Kolmannen lapsen kohdalla vanhemmat ovat jo yleensä rennompia, 2) Lapsen taipumusten tai 'lahjakkuuden' ymmärtäminen ja hyväksyminen 3) Lapsen oma mielipide ja vaikutusmahdollisuudet. 

En pysty sanomaan, jääkö taekwondo pysyvämmäksi harrastukseksi. Ehkäpä ensimmäiset kilpailut loppukeväällä näyttävät suuntaa. Niin tai näin, en osaa olla kovin huolissani. Fyysisesti aktiivinen lapsi löytää aina jostain ajan ja paikan liikkua, yksin tai yhdessä, itsenäisesti tai ohjatusti. 

Lasten urheilusta 2

Liikuntaa harrastava lapsi

Kolmesta lapsestamme jokainen on erilainen liikkuja. Jokaisen suhde urheiluun on erilainen. Muistan elävästi kommentin, jonka yksi lapsistamme sanoi ensimmäisten futistreenien jälkeen: 'En mene sinne toista kertaa, mulle meinas tulla hiki'. Arvelin jo tuolloin, että tästä alkaa haastavampi työsarka.

Tämän liikuntaa harrastavan lapsemme lajina on tällä hetkellä tennis. Tennis on uinnin lisäksi ainoa liikuntamuoto tai laji, jota urheilua karttava kaverimme suostuu harjoittamaan. Päätimme pitää uinnin perheen yhteisenä huvittelumuotona, joten ilmoitimme kaverin tenniksen alkeiskurssille. Ensimmäinen vuosi näyttää lupaavalta.

Kerran viikossa tapahtuva lajiharjoittelu on rentoa ja siinä mennään ilo edellä. Liikunnan hyötyjen ja pallonkäsittelytaitojen lisäksi urheiluseurassa harrastaminen tuo lapsen elämään uusia kavereita. Vähintään yhtä hienoa, kuin onnistunut suoritus, on pikkuhiljaa tapahtuva ryhmäytyminen.

Onnistumisen elämyksiä tarvitsevat kaikki. Myös liikunnan ilo on liikunnasta lähtökotaisesti nauttiville selviö. Jotkut motivoituvat kilpailusta, meidän liikkujaa kaikenlainen kilpailu ahdistaa. Onneksi on yhteenkuuluvuuden tunne seurakavereiden kesken. Spontaanit ilon purkaukset ja nauru kentällä lämmittävät yllättävän paljon myös vanhemman mieltä.

Liikunnan iloa on myös se, että 'ihan minne sattuu' -lentelevät pallot naurattavat kaikkia, mutta hyvin toimivassa ryhmässä ei naureta pelaajille eikä epäonnistumisille - hauskuus lähtee siitä, ettei homma ole niin vakavaa. Kilpaurheilua harrastavan lapsemme mokien kohdalla en muista aina nauraa. Vaikka ehkä pitäisi.

Lasten liikuntasuositusten mukaan 'kerran viikossa' -treenit ovat auttamatta liian vähän. Niinpä, 'miksi aina minä' -kysymyksistä piittaamatta, otan kaverin joskus mukaan omille kävely- ja hiihtolenkeilleni. Tällöin joudun tinkimään omista treeneistäni, joka ei aikapulasta kärisivälle ole ihanneratkaisu, mutta yritän ajatella pidemmälle.

Avuksi tulevat myös sisäliikuntapuistot, joita paatuneimmatkaan urheilun vihaajat eivät ymmärrä vastustaa. Tämäkin maksaa, mutta hintaa pienentää tukka märkänä ja naama punaisena takaisin palaava lapsi. Tässä kaikessa auttaa tietenkin se, että perheessämme on kaksi työssä käyvää aikuista. Kaikissa perheissä tilanne ei ole yhtä hyvä.

Kirjoitan seuraavaksi sekä urheilua että kilpaurheilua harrastavista lapsistamme. Mutta totean jo nyt, että vaikka huomattavasti enemmän harrastavien lastemme urheiluun sitoutuminen vie paljon enemmän aikaa, työn määrä - ja sen tulokset - ovat tässä kohtaa kaikkein merkittävimmät.

Lasten urheilusta 1

Miten vakavasti urheillaan?

Meillä on kolme lasta. Tällä hetkellä yksi heistä liikkuu, toinen kokeilee urheilua ja kolmas urheilee tavoitteellisesti. Koen tärkeäksi liikunnallisen elämäntavan opettamisen eteenpäin, tästä lisää myöhemmin. Kolmen lapseni erilaiset motivaatiot ovat johdattaneet ajatuksiani joukkueurheiluun ja pallopeleissä käytettäviin tasoryhmiin.

Liikuntaa harrastavan lapsen kohdalla vanhempien tärkein tehtävä on lapsen motivointi liikkumaan. Urheilua harrastavan lapsen kohdalla motivoinnin rinnalle nousee harrastukseen sitoutuminen. Kuljeta, kannusta ja kustanna on tuttu toimintaohje monelle vanhemmalle.

Tavoitteellista kilpaurheilua harjoitteleva lapsi tai nuori tarvitsee  enää vähän motivaatiota ulkopuolelta, sillä hän motivoituu treenaamisesta ja kilpailemisesta.  Kilpaurheilijan arjessa alkavat näkyä yhä enemmän elämäntavat ja valinnat. Tällä tasolla opetellaan jo elämistä urheilun ehdoilla.

Joissakin palloilulajissa on valittavana erilaisia tasoja, harrastuksen tavoitteellisuuden ja oman motivaation mukaan. Hyvä näin, sillä myös lapsissa ja heidän toimintatavoissaan on eroja. Haastajatason peliryhmissä pääpaino on ehdottomasti liikkunnan ilossa. Tällöin ei ole niin vakavaa, jos joku pelaajista jättää treenin väliin. Aina ei huvita, ja se on ihan hyvä niin.

Kilpajoukkueessa säännöt ovat jo erilaiset. Kilpajoukkueessakin pelaamisen pitää olla hauskaa, mutta mukaan tulee myös voittamisen tavoite. Ilman voiton tavoittelua ei ole kilpailua, se on pelailua. Kilpailu tarkoittaa myös sitä, että pelaajat osaavat ottaa huomioon itsensä lisäksi joukkueen edun. Treeneistä ei olla poissa huvin vuoksi, läsnäolon ja osallistumisen velvoite kasvaa.

Jossakin vaiheessa kilpajoukkueesta erkanee vielä yksi linja, edustustaso. Jo pelkkä nimikin sen kertoo, edarissa ollaan edustamassa, totta kai itseään, mutta ennen kaikkea joukkuetta ja seuraa. Tällä tasolla vanhempien velvoitteet kasvavat entisestään. Pelkkä kkk ei toimintaohjeena enää riitä. Edustusjoukkueen sujuva toiminta on yksi tärkeä tekijä menestyksen tavoittelussa. Kaikkien osapuolien panosta tarvitaan.

Edustusjoukkueessa pelaaminen on luonnollisesti vaativinta harjoittelun, arjen, sitoutumisen ja pelaamisen osalta. Treenejä on enemmän, ja kun hoitaa koulunkäynnin hyvin, muille harrastuksille jää vähemmän aikaa. Kovatempoiset treenit ja ottelut ovat luku sinänsä, mutta penkkikomennus - jota edustustasolla joskus tapahtuu - voi tuntua vieläkin kovemmalta.

Kun näitä kolmea joukkueurheilun tasoa vertaa harjoittelun osalta, erot ovat selvät. Haastajatasolla pelaaja määrittelee itse harjoittelumääränsä. Kilpatasolla pelaajan pitää olla mukana kaikessa joukkueen toiminnassa. Edustustasolla pelkkä harjoitusohjelman noudattaminen ei enää riitä, tällöin vaaditaan jo omaehtoista harjoittelua vapaa-ajalla. Kaikki pelaa -periaate sopii tähän malliin hyvin, kunhan vain jokainen löytää oman motivaationsa mukaisen joukkueen ja tasoryhmän.

Mitä korkeammalla tasolla pelataan, sitä suurempaa sitoutumista vaaditaan - sekä pelaajalta että hänen perheeltään. Ravinto- ja lepoasiat vaativat perheeltä suunnittelua, mutta kun joutuu aikatauluttamaan työnsä ja lomansa perheen nuoren urheilijan ehdoilla, ollaan isojen asioiden äärellä. Tällä hetkellä olen hyvin tyytyväinen siihen, että vain yhtä lapsistamme kiinnostaa tavoitteellinen kilpaurheilu :-)