Liikunnallisuus, tai ehkäpä jopa liikunnallinen lahjakkuus, ei välttämättä kuulu yhteen kilpailuvietin tai edes urheilullisuuden kanssa. Nuorin lapsemme, jonka ketteryyttä, liikkuvuutta ja rytmitajua olen seurannut kiinnostuneena alusta asti, ei ole kovin kiinnostunut urheilupeleistä ja pelaamisesta. Mutta liike on jatkuvaa.
Varhain havaittu into kiipeilemiseen, pomppimiseen ja itsensä haastamiseen fyysisesti johti kuopuksemme aluksi voimistelupainotteiseen gymiin. Paikan sulkeuduttua saman tapainen meno jatkui temppukoulun ja sirkuskoulun puolella. Kerran viikossa, ohjattua ja opastettua toimintaa kehon hallintaan, sopivaa kenelle tahansa.
Seuraava vaihe harrastamisessa oli isoveljen seuraaminen salibandykentälle. Säbäkoulussa vierähti puolitoista vuotta. Joukkueurheilun kokeileminen oli kuitenkin enemmän ehkä isän ja veljen mieleen, kuin itse kokijan. Yrityksestä tai nopeudesta homma ei jäänyt kiinni, vaan yksinkertaisesti mielenkiinnon puutteesta.
Päätös lopettaa säbä, tai ainakin laittaa laji tauolle, oli meille vanhemmille pikkuisen kiperä. Salibandykoulun toiminnassa oli laatu kohdallaan, mutta sisältö ei vastannut lapsen omia tarpeita. Tässä kohtaa mietimme, onko lapsen ylipäätään pakko harrastaa urheiluseurassa - tämän kaverin kohdalla liikuntasuositukset täyttyisivät muutenkin.
Uusin lehti harrastamisessa avautui puolittain vahingossa. Hyvän rytmitajun omaava lapsi löysi youtubesta tanssivideot. Yksi oppimisen tapa on jäljittely, olemme saaneet ihailla monenlaisia tanssiesityksiä, moonwalkista uusvanhaan elektroswingiin. Tanssivideoiden vierestä lapsemme löysi myös kamppailulajit, ja niiden näyttävän maailman.
Päätös aloittaa taekwondo tuli siis harrastajalta itseltään. Toki asiaan vaikutti se, että lapsi tiesi myös minun wondoilleen. Vanhempien harrastusten vaikutuksista lapsiin kirjoitan joskus enemmän. Tässä kohtaa totean vain, että kun kaveri löysi eri värisiä vöitä ja tkd-asuja sisältävän laatikkoni, peli oli selvä.
Tanssilla ja kamppailulajeilla on paljon yhteistä. Myös kehonhallintaan tähtäävä voimistelu ja temppuilu ovat vähän kuin 'samasta perheestä'. Kerran viikossa treenit vaihtuivat kahteen, joskus kolmeenkin viikkoharjoituskertaan. Tässä kohtaa liikunta alkaa muistuttaa urheilua. Vaikka lasten treeneissä on paljon leikkiä, kamppailutreeneissä pyritään parantamaan myös fysiikkaa.
Taekwondon aloittamista puolsi myös se, että pääsin itse lapsen mukana jälleen salille. Lapsen kanssa puuhastelu on aina hauskaa, tässä tapauksessa erityisen hauskaa. Lajinvaihto on aiheuttanut myös kysymyksiä. Kuten jo alussa totesin, eivät liikunnallinen lahjakkuus ja urheilullisuus ole sama asia. Pari kertaa olemme keskustelleen siitä, miksi pitää treenata niin paljon, että väsyy. Aiheellisia kysymyksiä.
Tämän, urheilua kokeilevan tai aloitteleva lapsemme kohdalla koemme rauhallista tyytyväisyyttä. Pystyn nimeämään tunteeseen muutamankin syyn: 1) Kolmannen lapsen kohdalla vanhemmat ovat jo yleensä rennompia, 2) Lapsen taipumusten tai 'lahjakkuuden' ymmärtäminen ja hyväksyminen 3) Lapsen oma mielipide ja vaikutusmahdollisuudet.
En pysty sanomaan, jääkö taekwondo pysyvämmäksi harrastukseksi. Ehkäpä ensimmäiset kilpailut loppukeväällä näyttävät suuntaa. Niin tai näin, en osaa olla kovin huolissani. Fyysisesti aktiivinen lapsi löytää aina jostain ajan ja paikan liikkua, yksin tai yhdessä, itsenäisesti tai ohjatusti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti