Kurkistuksia 3

Työelämä

Ei ole tavatonta identifioida itseään työn kautta. Oma suhteeni työhön on ollut kaksijakoinen. Olen ollut sitä mieltä, että työ on mahdollistaja ja toimii vastapainona todelliselle elämälle.  Asialliset hommat hoidetaan ja niin edelleen. Ammatinvaihdon myötä asenteeni alkoi muuttua. Nykyisessä toimessani tunnen olevani etuoikeutetussa asemassa.

Jotkut ovat sanoneet, että toimittajuus sopii kaltaiselleni ihmettelijälle. En lähde kiistämään. Sitä paitsi radio välineenä puhuttelee. Ei sillä, etten perustaisi visuaalisesta ilmaisusta, mutta kuvan ylivalta joskus sieppaa. Diggailen suomalaista tarinan kerronnan perinnettä mutta myös vinksahtaneita näkökulmia. Kumarteluun en meinaa taipua, auktoriteetit aiheuttavat näppylöitä, anarkismini pysyy vaivoin hallinnassa.

Myös suhtautumiseni julkisuuteen on kaksijakoinen. Arvostan sitä, että radiotoimittajat – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – saavat jonottaa kaupassa rauhassa. Kollegat näköradion puolella ovat eri asemassa: aina joku jaksaa olla kiinnostunut jonkun muun vessapaperimerkistä. Toisaalta, sen muutaman kerran kun joku minut on (äänestä) tunnistanut, ei se pahaltakaan ole tuntunut.

Viihdyn työssäni todella hyvin, mutta voinko sanoa olevani unelmatyössäni, en tiedä. Ehkä puhdas kirjoittaminen voisi puhutella epäsosiaalista puoltani vielä enemmän kuin hiljainen studio. Tuskin ihmiselle on hyväksi, että kaikki unelmat toteutuvat. Vai onko niin, että toteutuneiden tilalle kasvaa aina uusia? En oikein jaksa uskoa. Meillä menevät helposti halut ja unelmat sekaisin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti